torstai 13. huhtikuuta 2017

Kun rakastaa liian paljon.

Niin. On koiria, ja sitten on niitä jotka ovat jotain muuta. Bea oli erityinen. En todellakaan käsitä vielä, mitä tänään tapahtui. Päästin irti ystävästä, melkein yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen. 

Päätös oli hirveän vaikea. Omat tunteet halusivat sokeuttaa silmäni näkemästä totuutta siitä, että Bea, minun erityinen Beani, oli todellisuudessa vain varjo siitä mitä se oli ollut.

Reilun vuoden on-off -sairastaminen oli vienyt minun jäntevän, vahvan, voimakastahtoisen Beani ja jättänyt tilalle, onneksi edes, pelkästään vahvan tahdon. 

Kymmeniä tutkimuksia. Tuhansia euroja. Suunnatonta pelkoa. Ahdistusta. Surua. Toivoa. Uskoa. Pettymystä. 

Vuodenvaihteen keuhkotulehdus oli vika tikki, sen jälkeen tutkittaisiin kaikki mitä tutkia voi, jotta saadaan selville mikä Bealla on. Minun täytyy saada Beani takaisin. 

Mutta syytä ei kerrottu, ei sitä kertonut mikään tutkimus tai kukaan lääkäri. Syytä ei ollut. Ei löydetty. 

Nuha, yskä, ryystäminen, hajuaistin heikkeneminen, levossa ja kotona olo, kielto riehua ja juosta kauheasti, jatkuva pelko uusivasta tulehduksesta, antibiootteja, kipulääkkeitä, kortisonia... en ole muuten vuoteen nukkunut yhtään yötä läpeensä. Joka yö olen havahtunut Bean yskään tai nuhaan ja miettinyt, miten voisin helpottaa sen oloa.

Useamman kerran olen pelännyt pahinta, yrittänyt saada sen syömään ja juomaan, ottamaan lääkkeensä. Riemuinnut, kun sen olo on ruennut kohentumaan. Ja aina huomannut, että nuha palaa, yskä palaa. 

Menihän se siinä. Söi ja eli ihan iloisena. Paitsi niinä viikkoina, kun yskitti. Silloin se oli vaisumpi. Räkäviikoilla jopa villi välillä ja toisinaan, kun oireet olivat lievempinä, oli se reipas. Mutta juoksemaan en sitä uskaltanut ottaa. Ei se saanut enää juosta metsässä etsien pupuja. Ei päässyt paimentamaan Unia peltoralliin. Nukkui se joka yö minun kainalossa, koska sillä oli erityisoikeus. Erityisillä koirilla on erityisiä oikeuksia. Bea tiesi sen, se osasi vaatia minulta ruokaa, toisen luun tai antamaan sen lattioilla pyörivän, jota Uni söi. Bea ei kuunnellut muiden ihmisten käskyjä, eikä se edes pitänyt juuri kenestäkään oikeasti. Vain minä olin se, mitä se elämäänsä tarvitsi. Ei muut koirat, ei muut ihmiset. 

Mutta minun sieluni se oli puolittanut itselleen. Sydämeeni se oli asettunut asumaan. 

Maailman parhain Bea nukahti turvalliseen syliini tänään viimeisen kerran. Sen ympärillä olivat oman lauman muut koirat, viimeisenä äänenä se kuuli minun sanani siitä, kuinka paljon sitä rakastin. Viimeisenä tunteena se tunsi hellän kosketukseni silkkiturkillaan. Viimeisenä se näki minut ja sulki silmänsä siihen turvalliseen lämpöön, jota se eniten rakasti. 

En vaan voi käsittää, etten saa enää tuoksuttaa Bean turkkia, suukottaa sen kuonoa, katsoa sen viisaita tummia silmiä, kutsua sitä kainalooni, silittää sen kaljua masua öisin, kun käännän kylkeä.. tuntea sen silkkiturkkia sormieni alla. Kokea sen lämpöä ja rakkautta. Kosteita pusuja, joita se ei tainnut jaella paljon muille paitsi minulle. Se kaikki on nyt muistoja vain. 

Kun rakastaa liian paljon. 

Bea oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Olen ikuisesti sille kiitollinen, että se eli minun kanssani nämä monet vuodet. Ja että se elää yhä minun sielussani, ikuisesti. 
Minä ja Bea 2008
yhteisen matkamme alussa.


Minä ja Bea 2017
yhteen kasvaneina, yhdessä oppineena. 

1 kommentti:

  1. Ihana kirjoitus, paljon voimia <3

    Terveisin, toinen whippet ja greyhound omistaja joka on seuraillut blogiasi jo pitkään :)

    VastaaPoista

Whippet-Harrastajien maastot 28.4

Näistä kisoista ei saatu juuri mitään kuva- tai videomuistoja, mutta kyllä päivä jäi silti muistoihin huikeana kokemuksena. Ilo palasi ki...