Oli nimittäin sellainen reissu, että tästä täytyy tehdä ihan blogipäivitys pitkästä aikaa.
Koska eräs pandemia sotki kaikki Suomen maastokisat, jäi meillä väliin Häsän pentuloman jälkeen ensimmäiseksi maastokisaksi aiottu PMM-20 Tampereella heinäkuun puolivälissä. Käytiin muutaman GRL:n ratastartti mukavan tasaisissa lähdöissä juoksemassa ja sitten päätettiin Marian kanssa, että lähdetään käymään vähän maailmalla. Alunperin ajatuksena oli yhdistetty kisaviikonloppu Latviassa ja Virossa, mutta sitten kuitenkin päädyttiin siihen että vedetään pelkkä Latvian kisa, Viroon pääsee niin helposti myöhemminkin.
Kaikki sujui suunnitellusti, kunnes lähtöpäivänä Otaniemen kohdalla Combo alkoi vilkuttaa öljyn merkkivaloa ja sanoa, että "Change engine oil". Itsehän en ole minkäänsortin autonkorjaaja ja päälle iski pyhä paniikki. Laivajonossa piti olla 20 minuutin sisällä ja koko reissu oli vaakalaudalla. Jäädäänkö Suomeen, perutaanko koko reissu, saadaanko öljynvaihto ja myöhäisempi laiva niin että ajellaan vielä yötä myöten Latviaan, mitä tehdään?! Muutama puhelu ja laiva-aikataulujen venkslaaminen ensin myöhäisemmälle ja sitten takaisin iltapäivään ja oltiin laivajonossa alkuperäisen suunnitelman aikataululla. Virosta ei tietenkään enää perjantai-iltana löytynyt öljynvaihtoaikoja, eikä ketään kiinnostanut ihan vain auttamisenhalusta joustaa.
Mutta Suomen päässä Trando nimisen autokorjaamon työntekijä järjesteli kaverinsa tuomaan meille Tallinnaan Comboon sopivaa moottoriöljyä ja sen turvin pitäisi kyllä käydä Latviassa ja vaihtaa sitten vasta Suomen puolella öljyt. Lähes uskomattoman ihanaa palvelua ja auttamista. Saatiin öljyä koneeseen ja matka Tallinnasta Raiskumsiin jatkui iltakahdeksan maissa sateessa. Keli oli jotakuinkin hirveä koko vajaan 300km matkan ja se pimeys. Siis heinäkuussahan Suomessa näkee vielä varsinkin pohjoisemmassa läpi yön, mutta Latviassa oli säkkipimeää. Tiet aivan paskassa kunnossa eikä katuvaloista tietoakaan. Auton eteen juoksi milloin peuraa, milloin kissaa ja milloin täysin mustiin pukeutuneita yölenkkeilijöitä. Navigaattori johdatti meidät keskelle ei mitään. Kisapaikan uusia koordinaatteja etsiessämme ehdimme ajella (oikaista) yhden ihan järjettömän pienen ja huonokuntoisen tien läpi takaisin isolle tielle. Loppupäästä tuo pikkutie oli pehmeää hiekkaa, joka oli läpeensä märkää ja Combo luisteli siinä kuin kevättalven sohjossa. Pelkäsin niin perkeleesti, että auto jää kiinni ettei auttanut kuin painaa kaasua ja toivoa että auto pysyy tiellä. Pilkkopimeässä helvetin vesisateessa keskellä Latvialaista metsää. Tässä vaiheessa olisi jo tehnyt mieli heittää pyyhe kehään.
Lopulta auton valokeiloista kajasti valkoisia asuntoautoja ja vaunuja ja vihreä pelto. Parkkialue oli pellolla polvenkorkuista heinää. Mietin, että no ei helvetti jos kisapellolla on yhtä pitkää, siellähän hukkuu whippetiltä viehe. Vettä satoi, tietenkin. Siinä sitten koiria pissattamaan ja ruokkimaan ja mahdollisimman nopeasti itsekin yöunille, kello oli jo melkein yksi. Aamulla oli oltava eläinlääkärijonossa klo 8, luojan kiitos ei sen aiemmin. Majoituttiin siis autossa ja jatkossa aion kyllä ottaa tuollaisille reissuille mukaan näyttelyteltan, jolla saa rakennettua autoon "kuivan eteisen". Nyt märillä kengillä suoraan sisälle. Koirilla ei tuntunut olevan mitään ongelmia, omistajalla niidenkin edestä.
Aamulla ihana valo paljasti kisapaikan kaikessa komeudessaan, pelto oli ihan mukavan näköinen ja sieltä heinää oli leikattu lyhyemmäksi vieheen uralta ainakin. Nousua ja laskua oli pitkin rataa, parempi kuin tasainen läntti. Eläinlääkäri kuunteli sydämet, se siitä tarkista.
Mei ja Nippu starttasivat lähdössä 22. Nippu otti ihan jäätävän vauhdin jo alkusuoralle ja kuuntelin koneen ääntä että tässä ei tule käymään hyvin, vetäjä joutui pitämään kaasun pohjassa pitkään eli koirat eivät pystyneet valmistautumaan käännöksiin kun viehe ei yhtään hidastanut missään vaiheessa. Nippu veti ekan käännöksen sujuvasti vaikka vauhti oli jäätävä, mutta seuraava 90 asteen käännös menikin sitten pitkäksi. Mei oikoi ekan nousun ja mutkan aika railakkaasti, ja kun Nippu lähti kirimään niitä kiinni katosivat koirat kumpareen taa. Kohta vieheen ääni oli todella hidas ja osasin arvata, että jotain on tapahtunut. Onneksi kumpikaan ei ollut kuitenkaan loukkaantunut, vaan viehe oli hukkunut. Aluksi luulin, että Nippu on hukannut vieheen siinä käännöksessä ja juossut vain Mein kiinni mutta ei, vetäjä oli ottanut vähän liikaa ennakkoa seuraavaan nousuun ja viehe hävisi koirilta kumpareen taakse. Nollat molemmille. Vaikka piti olla varma serti jommalle kummalle. No tämmöistä sattuu. :D
Sitten oli vuorossa matkaseurana ollut Häsän veli Vuudi. Vuudi juoksi hienosti ja sieltä mistä piti, viehe ei hukkunut eikä mitään sattunut. HUH! Hädän alkueräparista ei ollut mitään tietoa, sormet ristissä toivoin että joku kivasti juokseva, joka ei oio koko rataa koska silloin noin pitkän heinän takaa on hankala nähdä viehettä. Lähtöön mennessä huomasin, että pariksi oli arpoutunut suomalainen Mei Dan Waterspout, joten olin kepein mielin juoksun sujuvuudesta. Häsähän tykittelikin upean juoksun, jolla tuli alkuerien johtopisteet: 262. Olipa mahtavaa huomata, ettei keisarinleikkaus ja yhdeksän pennun tiineys ollut muuttanut Häsän maastojuoksua miksikään.
Alkuerien kesken alkoi sataa ihan esterin peestä vettä ja kisassa pidettiin reilun tunnin tauko. Itse nukuin autossa sen ajan ja sen jälkeen olikin hetken pää hieman sekaisin, edellisen yön 5h unet ja pitkä matka, ajaminen ja kaikki. Mutta kisapaikalla kävi kortti ja siellä oli saatavilla ihan oikeaa ruokaa (vielä kasvisversioitakin!), joten syötiin hyvin ennen finaaleja.
Finaaliparin tiesin jo etukäteen, sekin suomalainen ja siististi juokseva nuori koira Dinacon Lola Montez, jonka arvelin kuitenkin saavan etua siitä että se on ainakin ratakellotuksien perusteella vähän Häsää nopeampi. Rataa ei taas lähtöpaikalta juuri nähnyt, mutta alkukiihdytyksessä Lola meni hieman lujempaa ja sitten koirat hävisivät kumpareen taa. Loppusuoran mutkiin tuli kuitenkin ensin Häsä, hienosti vieheen liikkeisiin reagoiden ja kunnon tappoliu'un vieheelle tehden. Videolta jälkeenpäin katsottuna Häsä ottikin keulat noin puolivälissä rataa ja tuli edellä koko loppumatkan. Sitä ennen menivät aivan rinta rinnan, hieno finaali kokonaisuudessaan: kaksi upeasti vieheen perässä juoksevaa whippetnarttua on vaan hieno näky.
No finaalipisteistä ei ollut taaskaan mitään havaintoa, palkintojenjako alkoi kuitenkin yllättävän nopeasti kun viimeisetkin finaalilähdöt oli saatu pellolta maaliin.
Olin aika varma siitä, että Häsä piti johtopaikkansa, en toki nähnyt muiden finaalijuoksuja mutta muihin piste-eroa oli sen verran, että Häsän olisi pitänyt mokata jotain jotta olisi pudottanut sijoitustaan ja toisena olleeseen oli yhdeksän pisteen kaula, jonka arvelin pitävän sen perusteella mitä osasin katsoa finaalijuoksua videolta.
Näin siinä sitten lopulta kävi:
sijoitus 1./13, 518 pistettä, Latvian maastomestari, CACIL, CACL ja lopulta BIF eli koko päivän paras kaikista roduista. Hurja Häsä. Kolmas maastokisavoitto putkeen ja superjuoksuilla taas. Toinen Cacil, jos olisi vuosi kulunut edellisestä niin olisi leivottu siitä kansainvälinen käyttövalio. Nopeasti se pennuistakin palautui, kyllä 3-vuotiaan koiran palautumiskyky on huimasti erilainen kuin vertaa Ilon 6-vuotiaana saamaan toiseen pentueeseen. On me toki töitäkin tehty ja levätty riittävästi treenin välillä. Osteopatiaa ja fyssaria unohtamatta. Mutta en voi sanoin kuvailla minkä fiiliksen Häsän tekeminen saa aikaan. Tiesin, että sillä on nämä taidot ja tahtotila. Tiesin sen jo kun se oli pentu. Miten parasta, että se piti kutinsa. Nyt on pennutkin tehty ja juoksuja ei enää tule joten voidaan keskittyä harrastamiseen. Toki meidän suht verkkaiseen tahtiin ja arvokisoihin keskittyen.
Toisaalta onni, että tässä kisareissussa oli monenlaisia mutkia matkassa, eipähän unohdu koskaan.
Ja joo, kirsikkana kakun päällä myös Häsän veli Vuudi vetäisi sertin ylikorkeissa, joten ei ollut turha reissu matkaseurallakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti