lauantai 21. elokuuta 2021

Luvan kanssa

 Odotuksia. Oletuksia. Olettamuksia. Toimintamalleja. Valmiit polut. Viitoitetut tiet ja reitit. 

Talvella tapahtui monenlaista. L-pentueen Celian elo kotikulmilla oli käynyt liian stressaavaksi. Vyyhti oli sekava ja valtava. Celia pelkäsi remmilenkeillä vieraita koiria ja koki parhaaksi aloittaa niin kovan mekkalan, että vastaantulija varmasti kiertää kaukaa. Harmi vaan, että tämä pelkoaggressio oli alkanut purkautua myös hampaiden kautta lähimpään kohteeseen eli perheen villakoiraan ja pari kertaa jopa omistajan pohkeeseen. Celia stressasi elämistä, hyppi ja ryntäili päin autoja ja pyöriä ja sillä epäiltiin atopiaa tai ruoka-aineallergiaa eikä perheen arki ollut millään muotoa rentoa ja tavallista koiraperheen arkea.

Omistaja kysyi, ottaisinko Celian hoitoon vähäksi aikaa ja katsoisin pääsenkö sen käytöksen taakse. Omat kuusi koiraa, yksi niistä äärettömän aktiivinen vajaa vuosikas pentu ja arki kerrostalossa oli toki jo aivan riittävästi omille voimavaroille, mutta päätin yrittää auttaa. Tarkoitus oli, että kaikkien osapuolten stressitasot saataisiin oikeasti laskemaan riittävän pitkällä "lomalla". 

En nyt tässä postauksessa keskity sen enempää Celiaan, mutta tein töitä sen kanssa kuuden viikon ajan ja se todella auttoi koiran uudelle alulle omassa kotonaan. Pääasiassa se eli mukana meidän normaalissa arjessa, mutta päivittäin panostin sen kanssa erilaisiin stressitasoja laskeviin tehtäviin ja opetin sille uudenlaiset toimintamallit ohitustilanteisiin. Allergiat katosivat eikä Celia ei rapsutellut enää. Opin itse noiden kuuden viikon aikana ihan älyttömän paljon koirista ja tankkasin tietoa kuuntelemalla äänikirjoja ja luentoja. En lopettanut oppimistani Celian palattua kotiin, kiinnostus jäi. Ja Celia sai uuden alun. Todellakin kaiken sen työn arvoinen ajanjakso, kaikkien kannalta katsottuna. 



Siinä samalla sitten tuli käytyä muutama keskustelu ja Nippu lähti huhtikuussa olleen kiiman jälkeen kokeilemaan elämää Presto-greyn kaverina. Tiesinhän minä sisimmässäni, etten ole Nipulle oikea ihminen. Ettei minun elämäntyylini jatkuvasti reissaten ole oikea reissaamista stressaavalle eläimelle. Nippu ei ollut parhaimmillaan narttulaumassa, se loisti ollessaan urosten kanssa. Olin oppinut ymmärtämään Nippua ja rakastin sitä sydämeni pohjasta. Ehdottomasti halusin pitää sen. Halusin pitää unelmieni kuuden koiran lauman, joka toimi kuin ajatus ja sai ihmiset huokailemaan kadulla ihastuksesta. 

Meidän lauma toimi. Periaatteessa kaikki oli kunnossa. Koirat tulivat hyvin toimeen keskenään, arki sujui. Koska olen ottanut nämä koirat, olen velvollinen huolehtimaan niistä alusta elämän loppuun asti. Mitä muut ajattelevat, jos kasvattajana laitan omia koiriani uusiin koteihin. Minähän olen hyvä koirien kanssa, pitäisihän minun saada hommat toimimaan. 
Eihän kyse ollut ollutkaan enää pitkiin aikoihin isoista ongelmista tai harmeista. Vaan siitä, että kenen näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Nyt oli aika katsoa tilannetta koirien silmin. 

Eihän me ihmisperheenjäseniäkään laiteta vaihtoon, jos hommat menee vaikeiksi. Joo ei lapsia ei saa vaihdettua, mutta jos puhutaan geeneistä ja periytymisestä niin samoja ominaisuuksia kulkee samoissa suvuissa ja pääsääntöisesti voi olla aika varma myös samaa sukua olevien koirien tulevan toimeen keskenään, koska niillä on jo lähtökohtaisesti samanlainen geeniperimä ja sitä kautta luonteenpiirteet ja käyttäytyminen. Sitten kaikki muut uusioperhekuviot alkaa olla myös ihmisten arjessa jo ihan nykypäivää. Ja koirienkin. Kun haetaan sitä kaikille hyvää ja toimivaa arkea se vaatii joskus muutoksia laumakokoonpanoissa. Toisinaan ne ovat luonnollisia ja liittyvät vaikka vanhan koiran kuolemaan, toisinaan ihmisellä voi olla näppinsä pelissä. 

Koirat eivät saa valita, millaisessa laumassa ja kenen kanssa ne elävät. Jos ne saisivat valita, ne varmasti valitsisivat. Mutta ne eivät saa. Vastuu ja valta on meillä ihmisillä. Toiset palapelin palat ne osuu täydellisesti yhteen ja toiset voi olla muodollisesti ok, mutta kuvio on silti väärin. Ja niin edelleen. On turhaa roikkua väkisin jossain toimimattomassa. Elämä on tässä ja nyt, olisi ihanaa jos jokaisesta päivästä voisi nauttia. Oikeasti. Ja elää itselle, eikä muille. 

Nippu sujahti uusiin ympyröihin hämmentävän kivuttomasti. Uudet omistajat tiesivät Nipun taustat ja panostivat esimerkiksi yksinoloon heti ihan uskomattomalla tehokkuudella. Kun näin videoista ja kuvista Nipun olemista ja olemuksen, olin aivan varma siitä, että tämä päätös oli oikea. Nippu oli paras versio itsestään. Nipulla ja sen uudella ihmisellä on sellainen samanlainen yhteys, kun minulla on Häsän kanssa. Voisiko Nipulle enää enempää toivoa?


Lopulta päätös ei ollut vaikea. Ennakkoon ajateltuna tunsin epäonnistumista, häpeää, surua, ikävää. Nyt, kun Nipun muutosta uuteen, sen ikiomaan ja sille täydelliseen, kotiin on jo useampi kuukausi on päällimmäisenä tunteena kaikista onni. Ilo koiran puolesta, ilo sen uusien ihmisten puolesta kuinka mahtavan koiran he saivat itselleen ja ilo jäljelle jääneen lauman puolesta siitä, miten palaset jokaisen hyvinvoinnin eteen jatkoivat loksahtamista paikoilleen. 

Mei nimittäin päätti jäädä maalle "mummun ja ukin" ja Mokka-heelerin omaksi greyksi. Kesän aikana se ei enää lähtenyt autoon, kun sitä maalta lähtiessä pakkasin. Nyt sille on maalla jääkaapissa kuulemma aina oma karjalanpiirakkapussi ja peti makkarin lattialla (joustinpatja lampaantaljalla). Toki me nähdään Memmua nyt viikottain, kun ollaan työkomennuksella Iisalmessa tuleva toimintakausi. 

Yhtäkkiä minun kuuden koiran laumani oli kutistunut neljään whippetiin. Nopsassa oli tapahtunut valtava muutos kokonaisvaltaisen rentouden ja leikkisyyden suhteen ja tajusin, että se oli jännittänyt greyiden riehakasta ja iloista olemusta ja kokoa. Irtiollessahan sitä ei nähnyt, koska siinä Nopsaa liikuttivat ihan muut lähtökohdat, mutta muussa arjessa muutos oli huomattava. 

Olen luvan kanssa reissannut ihan koko kesän. Olen luvan kanssa nauttinut täysin rinnoin matkustamisesta, autossa ja hotelleissa olemisesta nauttivista whippeteistä ja niiden helppoudesta. Keneltä sen luvan hain ja sain? No ihan itseltäni. 
Tänä kesänä ei oo juuri kisailtu, Nopsa on käynyt treenikaverina ja juoksi vetskumaastoissa, mutta muut on olleet telakalla. Häsä loukkasi polvensa patellasiteen kiinnityskohdan huhtikuussa metsässä keppiin (yllättääkö?) ja siitä alkoi sitten saatanan monen kuukauden sairasloma ja kuntoutus. Nyt, elokuun loppupuolella on alettu taas nauttia koko porukan yhteisistä irtilenkeistä. Häsän pitäisi kuntoutua vielä ihan kisakoiraksi, mutta ei tietenkään tälle kautta ehdi enää. Harmitti ihan vimmatusti silloin huhtikuussa, mutta nyt katselen mennyttä kesää ja normaalista poikenneita seikkailuja onnellisena. 


Ajelin whippetien kanssa Lapissa kahteen otteeseen. 


Tehtiin kaikkea muuta, kuin treenejä tai kisoja ja kesä muodostuikin sitä mukaa kuuden viikon kesäloman aikana oikeaksi kesäksi. Sellaiseksi, ettei tiennyt mikä päivä on ja milloin pitäisi olla missäkin. Olinkin kaivannut tuollaista aitoa lomaa ihan hirvittävän paljon. 



Tämä hieno lauma. 


Ekstra teki kiiman huhtikuun puolivälissä, eli se oli valeraskaana valtaosan kesästä. Käytiin ihan pari kertaa ottamassa koppilähtöä ratavieheen perään, mutta sen enempää ei tehty. Koira oli vireeltään ja fysiikaltaan ihan normaalista poikkeava. Mutta ei tämä kyllä haitannut, koska Ekstra sai luvan kanssa kasvaa rauhassa whippetiksi. Elokuun puolivälissä palattiin treeneihin ja entisen puolen tunnin sijaan radalle ajelee taas vaihteeksi 2h 40min eli viikottain ei tulla ovaalia kiertämään. Eikä tultaisi muutenkaan, mutta nyt välimatka rajoittaa sen verran että ei ehditä ehkä enää kuin muutamiin ratatreeneihin. Ei se mitään, onneksi on oma käsiviehe ja aika monta tulevaa vuotta aikaa harrastaa. Tämä syksy treenataan ja ehkä debyyttikisa voisi olla Hailuodossa. Ehkä. Ensin mietin HVK:n syysmaastoja, mutta en sitten ehkä viitsi vielä kiirehtiä sinne. Ei lähdetä kisoihin harjoittelemaan. 


Syksyn värejä näkyvissä.

Semmosta meille tällä kertaa. Luvan kanssa nautin elämästä pienemmällä laumalla ja olen onnellinen jokaisen koirayksilön onnesta. 

Häsä

 Koska voin, aion kirjoittaa tänne muistoksi fiiliksiä ja tunnelmia niistä ajatuksista, kun vieressä sohvalla nukkuu minun ensimmäinen kansa...