keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Ilon kanssa ultrassa



...ja sen kunniaksi, että siellä näkyi pentuja otettiin tänään pariskunnasta hääkuvat! Voi, miten upeita ne on. Ei voi muuta tulla, kuin äärettömän kauniita ja upealuonteisia ilopillereitä. Ja tietysti voisi toivoa, että Voitolta saataisiin paljon vauhtia radalle. Pentuja odotellaan viikolle 22, jännä nähdä mitä sieltä tulee.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Elämää vajaalla laumalla





Pamihan oli meillä juoksuhoidossa muutaman viikon, mutta sen lähdettyä iski todellisuus siitä, että meidän laumassa on enää neljä koiraa. Bea on poissa. Kainalo on tyhjä. Elämästä puuttuu todella iso palanen. Ensimmäisen viikon minulla oli fyysinen tunne, kuin minulta puuttuisi oikeasti jotain sisältä. Voi, mikä kauhea ikävä Beaa onkaan. Sen viisaita vilkaisuja, sen tyyliä tulla ihan viereen ja nukkua kainalossa. On myös hiljaista, kun kukaan ei niiskuta tai yski. Bealla on hyvä olla, vaikka minulla onkin ihan kamalaa ilman sitä. 
Tältä siis tuntuu, kun revitään sydämestä palanen irti. 

Onneksi on muut koirat ja niiden ympärille voi keksiä loputtoman määrän tekemistä, jolloin ikävä ei ole läsnä ihan niin vahvasti.

Pami uusintamitattiin ja sehän meni ihan helposti mittaan! 48,0 tuli keskiarvoksi. Mittasarja siis kutsuu sitten lopummalla kesää, kun alkaa olla kisakuntoinen kiiman jälkeen. Pami oli taas meillä kuin kotonaan. Äärihelppo tyyppi. 


Ilo on niiiiiin tiine. Sillä oli kaksi viikkoa astutuksesta parin päivän ajan ruskeaa limavuotoa, jota tarkemmin muistellessani tajusin olleen ekapentueenkin kohdalla. Se söi kuin hevonen kokonaiset kolme viikkoa astutuksesta (ekapentueessa alkoi nirsoilu jo kahden viikon jälkeen) kunnes vihdoin, kolme viikkoa ja yksi päivä astutuspäivästä, tulivat ekat aamupahoinvoinnit. Hieman hullua olla iloinen siitä, ettei koira syö.. mutta hyvälle siis vaikuttaa. Keskiviikkona on ultra. Ilo on tosi rauhallinen ja omissa maailmoissaan, tänään se innostui kuitenkin jopa juoksemaan lenkillä vähän. 

Kuva: Kerttu Tuomi

Voitto eli toivottavasti tuleva isikoira silmäpeilattiin lauantaina ja hyyyyyvin lievä lasiaisenrappeuma ja pari ylimääräistä ripseä löydöksenä. Eläinlääkäri oli sanonut, ettei niin mitään estettä jalostuskäytölle ja eihän siinä olekaan. Ilolla on täysin terveet silmät vielä veteraani-ikäisenä, pääasia ettei yhdistä kahta koiraa, joilla on "sama ongelma". Eikä lasiaisenrappeuma vaikuta koiran elämään millään tavalla, toisinkuin esimerkiksi kaihi tai muu vakavampi muutos. Hyvä kuitenkin, että tsekattiin. :) 


Unilta poistettiin lohjennut poskihammas, homma oli kyllä varsin helppo ja nopeasti parani. 

Mei on aivan laiskajaakko, kun Ilo vaan haaveilee lenkeillä eikä käske sitä juoksemaan. Siitä on myös sterkan jälkeen tullut sikamaisen ahne ja entistä mukavuudenhaluisempi. Nyt onkin käyty kerta, pari viikkoon Otalammella vetämässä viehettä Nopsalle ja Memmulle. Kohta varmaan alkaa Hyvinkäällä harjoituskausi, niin pääsee ihan radalle. Meidän kausi alkanee Tampereelta lyhyen matkan sijoituksesta helatorstaina ja siitä pari päivää on Nopsalla derbymaastot. Ne nyt alkuun. 

Nopsa on Otiksella ainakin osoittanut olevansa aivan superhyperstarttaaja. 

Mei

Pamikin ehti kerran Otikselle mukaan, kun kiima loppui ennen paluuta Tampereelle. Hän tarvitsee vielä vähän reeniä tuossa starttaamisessa. Hieno muuten! 


Käytiin osteopaatillakin tsekkauksessa, kun Mein lantio näytti taas vinolle. Nopsa oli aivan kunnossa, mutta Mei tarvitsee vielä uusintaa. Jenny sai kyllä lantion taas suoraksi, mutta silti Mei tarvitsee aika säännöllistä osteopatiaa pysyäkseen suorana. Silläpä ei nyt olekaan mitään kisoja ihan heti kiikarissa, katsotaan miten saadaan radalle kavereita ja maastot ehkä vasta heinäkuussa SGY:n maastomestaruuksissa, jos saisi tuloksen SM-kisaan. Jospa tänäkautena nähtäisiin enemmän greyitä maastoradoilla. :) 

Tällä kaudella on tarkoitus sekä Nopsan että Mein kanssa keskittyä enempi ovaalin juoksemiseen. Toivotaan, että pysyvät ehjinä ja terveinä. 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kun rakastaa liian paljon.

Niin. On koiria, ja sitten on niitä jotka ovat jotain muuta. Bea oli erityinen. En todellakaan käsitä vielä, mitä tänään tapahtui. Päästin irti ystävästä, melkein yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen. 

Päätös oli hirveän vaikea. Omat tunteet halusivat sokeuttaa silmäni näkemästä totuutta siitä, että Bea, minun erityinen Beani, oli todellisuudessa vain varjo siitä mitä se oli ollut.

Reilun vuoden on-off -sairastaminen oli vienyt minun jäntevän, vahvan, voimakastahtoisen Beani ja jättänyt tilalle, onneksi edes, pelkästään vahvan tahdon. 

Kymmeniä tutkimuksia. Tuhansia euroja. Suunnatonta pelkoa. Ahdistusta. Surua. Toivoa. Uskoa. Pettymystä. 

Vuodenvaihteen keuhkotulehdus oli vika tikki, sen jälkeen tutkittaisiin kaikki mitä tutkia voi, jotta saadaan selville mikä Bealla on. Minun täytyy saada Beani takaisin. 

Mutta syytä ei kerrottu, ei sitä kertonut mikään tutkimus tai kukaan lääkäri. Syytä ei ollut. Ei löydetty. 

Nuha, yskä, ryystäminen, hajuaistin heikkeneminen, levossa ja kotona olo, kielto riehua ja juosta kauheasti, jatkuva pelko uusivasta tulehduksesta, antibiootteja, kipulääkkeitä, kortisonia... en ole muuten vuoteen nukkunut yhtään yötä läpeensä. Joka yö olen havahtunut Bean yskään tai nuhaan ja miettinyt, miten voisin helpottaa sen oloa.

Useamman kerran olen pelännyt pahinta, yrittänyt saada sen syömään ja juomaan, ottamaan lääkkeensä. Riemuinnut, kun sen olo on ruennut kohentumaan. Ja aina huomannut, että nuha palaa, yskä palaa. 

Menihän se siinä. Söi ja eli ihan iloisena. Paitsi niinä viikkoina, kun yskitti. Silloin se oli vaisumpi. Räkäviikoilla jopa villi välillä ja toisinaan, kun oireet olivat lievempinä, oli se reipas. Mutta juoksemaan en sitä uskaltanut ottaa. Ei se saanut enää juosta metsässä etsien pupuja. Ei päässyt paimentamaan Unia peltoralliin. Nukkui se joka yö minun kainalossa, koska sillä oli erityisoikeus. Erityisillä koirilla on erityisiä oikeuksia. Bea tiesi sen, se osasi vaatia minulta ruokaa, toisen luun tai antamaan sen lattioilla pyörivän, jota Uni söi. Bea ei kuunnellut muiden ihmisten käskyjä, eikä se edes pitänyt juuri kenestäkään oikeasti. Vain minä olin se, mitä se elämäänsä tarvitsi. Ei muut koirat, ei muut ihmiset. 

Mutta minun sieluni se oli puolittanut itselleen. Sydämeeni se oli asettunut asumaan. 

Maailman parhain Bea nukahti turvalliseen syliini tänään viimeisen kerran. Sen ympärillä olivat oman lauman muut koirat, viimeisenä äänenä se kuuli minun sanani siitä, kuinka paljon sitä rakastin. Viimeisenä tunteena se tunsi hellän kosketukseni silkkiturkillaan. Viimeisenä se näki minut ja sulki silmänsä siihen turvalliseen lämpöön, jota se eniten rakasti. 

En vaan voi käsittää, etten saa enää tuoksuttaa Bean turkkia, suukottaa sen kuonoa, katsoa sen viisaita tummia silmiä, kutsua sitä kainalooni, silittää sen kaljua masua öisin, kun käännän kylkeä.. tuntea sen silkkiturkkia sormieni alla. Kokea sen lämpöä ja rakkautta. Kosteita pusuja, joita se ei tainnut jaella paljon muille paitsi minulle. Se kaikki on nyt muistoja vain. 

Kun rakastaa liian paljon. 

Bea oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Olen ikuisesti sille kiitollinen, että se eli minun kanssani nämä monet vuodet. Ja että se elää yhä minun sielussani, ikuisesti. 
Minä ja Bea 2008
yhteisen matkamme alussa.


Minä ja Bea 2017
yhteen kasvaneina, yhdessä oppineena. 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

P-pentue laitettu alulle!

Everything happens for a reason?

Astutuksissahan kaikki menee aina sillee niksnaks, homma hoidettu. 

Niivvarmaan. Ilon ekapentue astutettiin mielestäni aikaisilla vuorokausilla siihen nähden, mitä olin sen kiimakäyttäytymistä ehtinyt seuraamaan. Montaa kiimaahan Ilolla ei ehtinyt olla ennen neljävuotiaana tehtyä pentuetta, mutta silti mielestäni sen tärpit sijoittuivat ennemminkin lähemmäs 16 vuorokautta kuin 10. No, proget otettiin ja eläinlääkärikin oli sitä mieltä, että eikun vaan matkalle Ruotsiin. Innokas uros ja antelias narttu, kaikki meni juuri niinkuin Strömsössä ja pentuja syntyi. Synnytyshän "venähti" pitkälle 66/67 vuorokauteen astutuksesta, mutta taisi olla vain niin, että hedelmöittyminen tapahtui vasta muutama päivä astumisesta ja pennut syntyivät ihan normaalivuorokausilla. 


Nyt laskeskeltiin, että suunnilleen samoilla vuorokausilla lähdetään Kuopioon kokeilemaan Veksin kanssa. Vähän jänskätti, kun kyseessä oli narttulaumassa elävä ekakertalainen poikamies, että miten se suhtautuu kiimaiseen narttuun. Kiinnostusta Veksillä kyllä oli ja Ilo oli aivan valmiina heti ensitapaamisesta lähtien. Kaksi päivää kaksikko vietti tiiviisti aikaa yhdessä, mutta Veksi ei vain ottanut ja astunut Iloa. Kyllä minuakin harmitti, sillä Veksi oli mitä ihanin ja herttaisin whippetpoika. Aivan äärettömän helppo kaveri. Ihana, leikkisä, iloinen, kuuliainen, rento ja rauhallinen sisätiloissa. Surullisina lähdettiin töiden pakottamana takaisin etelä-Suomeen. Veksi oli siksi ollut ensisijainen vaihtoehto Ilolle, koska se on niin pieni ja toiveissa tietysti olisi mittaan mahtuvaa jälkikasvua. Muutenhan tuo MaXwin I-pentue on sellainen, jota olen seurannut alusta asti suurella mielenkiinnolla ja kun huippuhyvien käyttöominaisuuksien lisäksi nämä veljekset ovat ihan superluonteisia mahtavalla ratasuvulla varustettuina, eipä siinä tarvinnut paljon miettiä ketä kokeillaan, jos Veksin kanssa ei homma jostain syystä toimisi. Nythän sitten lopulta satuttiin olemaan Kuopiossa vain väärinä päivinä. Päätettiin vielä samana iltana Vantaalle palauduttuamme kokeilla Plan B:tä, eli Veksin veljeä Voittoa. 
Veksi ja Ilo
Voitto ja Ilo


Mutta Voittokin oli sunnuntaina sitä mieltä, että ihan kiva tyttö vaan vielä ei ole oikea päivä. Oltiin jo heittämässä kirvestä kaivoon, kunnes moni kasvattaja ja jalostusurosten omistaja laittoi minulle viestiä, että heii on heilläkin joskus kestänyt ja on niitä tarkkoja uroksia ollut ja ei se aina mene heti putkeen, toiset vaatii enemmän aikaa. Joten päätettiin, että hitto kokeillaan nyt sitten niin kauan, kun Ilo vain antaa kerran vajaan 30 kilometrin välimatkan päässä asutaan. 
Ilo ja Voitto


Ihana, ihana Veksi! 

Voiton kanssa nähtiin alkuviikolla sekä maanantaina että tiistaina. Toivo alkoi elää kun Voitto selvästi innostui päivä päivältä enemmän Ilosta. Vaikka vähän siinä jo silti uskoa kyllä koeteltiin, kun ei mitään alkanut tapahtumaan. Ilo teki kaikki tanssiliikkeensä ja liehittely-yrityksensä. Voitto kyllä seurasi Iloa kuin hai laivaa, puri niskaa, haisteli maisteli ja vinkui, mutta siihen se jäi.

Kiltit, kokemattomat urokset kuulema odottelevat mielellään juuri sitä ainoaa ja oikeaa päivää sen sijaan, että paukuttelisivat menemään etukäteen kuten Zeke teki. Keskiviikko pidettiin välipäivää ja seuraavaksi minun toivoani herätteli Uni, joka ei ollut koko kiiman aikana välittänyt Ilosta mitään, mutta nyt pyörälenkin jälkeen se nuoli pihalla Ilon takamusta ja kalisutteli hampaitaan siihen päälle. Hmm, jospa sittenkin torstai olisi toivoa täynnä.

Ja olihan se! Ajeltiin jälleen Tuusulaan hieman ristiriitaisissa tunnelmissa: Uni oli antanut olettaa, että Ilon "the päivä" alkaisi olla käsillä, mutta Ilo oli ruennut taas vuotamaan tummempaa verta ja siitä minä ihmismielelläni päättelin että tärpit alkaisivat olla ohi. Voitosta näki heti, että nyt ollaan jännän äärellä ja Anitan antamat vinkit kokemattoman uroksen innostamiseksi hyppyyn (nosta narttu syliin) toimivat vaikka muina päivinä ne eivät olleet saaneet mitään reaktioita aikaan! Joten vihdoin he saivat toisensa ja vartin nalkissa olon jälkeen Ilo kiljui riemusta ja repesi täysin innosta, kun taas Voitto oli sitä mieltä että kiitti, voit nyt varmaan lähteä kotiis. Voitolle ehkä oli hieman kummallista, että ensin Ilo (joka on kova kiljumaan ja huutamaan innostuessaan) huutaa sille, että pitäisi astua, sitten se huutaa kun sitä astuu ja sitten se huutaa kun sen on astunut. Ilo tuli vihdoin reissulta tyytyväisenä kotiin ja asettui nukkumaan i-pentujen synnytyslaatikkoon (joka on meillä koirien petinä) tassut ristissä pään alla. 

Mutta siinä he ovat, toivottavasti tulevat äitikoira ja isikoira. Voihan Voitto, mikä upea uros se onkaan. Niin kultamussukka, kiltti ja ihana. Hurjan helppo ja ihana uros, jolla on kuitenkin vietit viimeisen päälle kohdillaan ja vauhtia tassunpohjissa vähintäänkin riittävästi. Nyt sitten jännitetään ja pidetään peukkuja pystyssä ensin ultraan ja sitten toivottavasti synnytykseen. 

Pami tuli meille juoksuhoitoon. 

Memmun kanssa on haettu palkintoa palkinnon perään. 

Nopsakoira maneesilla.

Ilo maneesilla.




Kertun ottamia upeita kuvia tytöistä.

Ja upea Memmuli maneesilla. 

Loppuun kuvia Voitosta:
Kuva: Kerttu Tuomi

Kuva: Kerttu Tuomi

Kuva: Antti Ruotsalo

Kuva: Kerttu Tuomi

Kuva: Kerttu Tuomi

Kiitos vielä kaikille tsemppaamisesta ja myötäelämisestä tässä projektissa. Kyllä tuli hyvää kokemusta itsellekin. :) Nyt peukut pystyyn! 








Häsä

 Koska voin, aion kirjoittaa tänne muistoksi fiiliksiä ja tunnelmia niistä ajatuksista, kun vieressä sohvalla nukkuu minun ensimmäinen kansa...