torstai 22. joulukuuta 2011

soihdut sammuu, kaikki whiput nukkuu..

Joulufiilis on kadoksissa kokonaan, mutta ainakin lomasta on osattu nauttia ruoskahäntäisten kanssa. Ilo on pitänyt huolen, ettei rakas oranssi kumilätty jää minnekään ja osaakin noutaa sen vaikka yläkerrasta, kun siltä kysyy, missä tuo heittoväline on.
Ilon mielestä joulun ei tarvitse olla rauhallinen vaan vauhti on vakio päivästä riippumatta!

Ketjureaktio.


Bea ei edelleenkään kovin nautiskele ulkoilusta, vaikka sillä tuo ihana haalari onkin. Kyllä se silti selvästi enemmän laittaa jalkaa toisen eteen ja jopa umpihangessa! Tosin vain, jos Uni saa hepulin ja intoutuu juoksemaan. Silloin Bean pieni poliisi astuu esiin ja se lähtee rikollisen takaa-ajoon huutaen "pysähdy, tämä on Poliisi!"


Kaunis harmaanaama <3




Ilo kasvaa ja kaunistuu.. Eh, kuvat ei ehkä mustanaamiota imartele, se on luonnossa hurjan paljon nätimpi naamastaan! Ja sillä on oikeesti hyvä whippetinpää, alaleukakin olemassa!!




Whiplandian tiimiläinen zoomailee isosysteriään Unia pupujahdissa

Unsku alaleuaton vai liian pitkänenäinen?! Kaunis nassu on myös alkanut vaalenemaan uhkaavasti!
Harvinainen bongaus: Dumbon korvat PYSTYSSÄ! (tais olla tuulensuunta oikea.. :D)

Onse niin älykäs kaveri.

Onneks oli takki, ois muuten napannu Unin harvahampaat Ilon vauhtijalasta! Uni on taas ryhdistäytynyt kulkemaan porukoiden portaissa ja könyää niissä harva se päivä. Se ei osaa kulkea portaissa siis kuten normaalit koirat, vaan se loikkii tasaloikilla portaalta toiselle. Aina ei näköjää osu loikka ihan kohdilleen..

osaa se tuokin joskus näyttää pöljälle..!

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kyllä maalla on mukavaa!

Oli kohtaaminen varsin riemullinen, kun Ilon "isomummo" (eli omistajan isän äiti) kaivoi lokakuussa kahvireissulla Ilolta sohvan nurkkaan unohtuneen oranssin kumirinkulan kaapistaan ja toi sen näytille. "Kyllä se on täällä.." Sanoi mummo selvästi mielissään siitä, että sai sankarillisesti ojentaa frisbeen sitä kovasti kaivanneelle pienelle koipieläimelle, kun omistaja kysyi, jäikö tuo niin rakas frisbee meiltä viime kerralla tänne.
Heti piti lähteä ulos frisbeetä hakemaan hangesta ja sitä on pieni mustanaamio kannellut mukanaan ihan joka paikkaan ja koko ajan. On se hauskaa, miten voikin koira kiintyä esineeseen noin kamalasti!

Siinä missä Uni ja Ilo sukeltelevat hankeen innoissaan ja saavat lumia pöllyttäviä juoksuhepuleita, viettäisi Bea kaikista mieluiten aikaansa takan ääressä vilttiin käärittynä. Mieluiten koko talven. Annen tekemä umpihaalari on kuitenkin mahdollistanut mahdottoman, eli Bea rallaa enemmän muiden mukana myös puuterilumihangessa! Yleensä se siis tekee vain pari hassua kierrosta, kunnes tajuaa mokansa ja juoksee äkkiä ovelle ja sujahtaa sisälle, jos joku ymmärtää päästää pienen kaljun whippetin pois karusta kohtalostaan. On tuo haalari kyllä ihan paras hankinta Bean talvivarustukseen!


Kun sunnuntaina saavuttiin Suursaarentie 58 pihaan ja whippetit pääsi autosta ulos..
Alkoi itseä kylmäävä hepuliralli pitkin porukoiden pihaa. Unilta en ehtinyt edes takkia riisua, kun vauhtia oli niin hurjasti.

Nopeasti sai whippetit koskemattoman uneliaan maiseman näyttämään lasten temmellyskentältä, kun Ilo pisteli pitkillä jaloillaan pitkin ja poikin perässään kaksi muuta ruoskahäntää.



Ukki oli löytänyt ullakkoa siivotessaan tuommoisen ihanan punaisen ketun, jonka whippetit automaattisesti ajattelivat kuuluvan heille ja joku nappasi sen mukaan ulos ja kettukin pääsi lumihankirallille! 


Uni on aivan ihanan innokas juoksemaan taas, kun on unohtanut "pentupuuhat". Tammikuun alkuun varmaankin menee sen sterilointi kuitenkin, koska se on vielä hieman nestepöhössä ja haluan, että se on täysin timmissä kunnossa. Eli, että ei siis ole enää yhtään valeraskaana. Päästään sitten pikkuhiljaa kuntoilemaan tulevaa kisakautta kohti ja nyt on tarkoitus siis viedä Unikin pariin maastokisaan, kun ei pitäisi olla juoksut ja valeraskaudet riesana enää ensi kesänä!
Uni ja Ilo on kyllä ihan bestikset. Naureskelen usein Ilolle, joka työntyy ihan Unin iholle ja pesee sitä pitkään ja hartaasti-.
Täällä on kyllä niin unelma lomailla koirien kanssa.


ja whippetitkin nauttii ihan täysillä!

Ilo näki "mummun" tulossa alakertaan kesken joulukorttikuvausten ja ilme muuttui heti tuollaiseksi. Seuraavassa hetkessä tuo hammaspusuttelija oli hypännyt sohvalta alas, napannut suuhunsa oranssin frisbeensä ja mennyt mummun jalkoihin pyörimään häntä heiluen. Ilon häntä heiluu porukoilla kyläillessä ihan taukoamatta!

Kaunis Unsku.

Ilo 1vee osaa seistä aikas hienosti! Se on kyllä tosi hieno ratahämähäkki!

Uni tsuumailee porukoiden takapihaa ja lumista järveä, jonka jää on petollinen. Näyttää paksulle, kun lunta on reilusti päällä, mutta alla on kuulema ihan ohut jää. Pitää varoa, ettei ruoskahännistä kukaan keksi hepuleissaan juosta rantaan.

ihanaa joulunodotusta blogin lukijoille!!


torstai 8. joulukuuta 2011

Oiii, omistajalla alkaa huomenna joululoma.. Mennään whippetneitosten kanssa huomenna Kuopioon reiluksi viikonlopuksi, jonka jälkeen nelijalkaisetkin pääsee joulunviettoon maalle ja ovat varmasti hyvin mielissään. Ilon ja sinne lokakuussa unohtuneen frisbeen jälleennäkeminen on varmasti liikuttavan onnellinen.


Tänään iltalenkki olikin mielenkiintoinen, kun Joensuun rusakotkin oli päättäneet lähteä jaloittelemaan piiloistaan.. Koirapuistoa sivuavan kävelytien yli loikki yksi pitkäkorva ja meidän edessä pyörällä ajanut nainen pysähtyi kääntyäkseen katsomaan, mitä ihmettä teen koirilleni, kun ne kuorossa kiljuivat tuolle uskaliaalle jäniseläimelle. Tuli vähän hölmö olo, kun eihän rusakko enää ollut näköpiirissä ja nainen edelleen tuijotti meitä parinkymmenen metrin päästä. Nainenhan siis näki vain kävelytiellä seisovan punatakkisen koiranomistajan, joka oli kärsivällisesti paikoillaan sanaakaan sanomatta hihnoissaan kolme riemunkirjavaan takkiin puettua vinttikoiraa tuijottamassa ja huutamassa metsikön suuntaan. Eihän niitä voinut siitä edes torua, joten annoin niiden aikansa ulista jänön menosuuntaan ja pidin kaksin käsin remmeistä kiinni välillä jotakin taskussani olevasta juustopalasta whippeteille vihjaisten. Onneksi näillä ei ole tapana lähteä yhdessä ryntäilemään pupun perään, koska sitten varmaan oltaisiin menty whippetinvauhtia pitkin liukasta ja lumista nurtsia (omistaja narun perässä vieheen tavoin roikkuen..) Koska kun ne kerran kokeilivat omistajansa voimia päättämällä kaikki laskeutua ojaan, oli haba koetuksella. Ehjänä kuitenkin selvittiin!

Kotimatkalla Uni harjoitti taas tuota ihanaa tapaansa, jonka se aina muistaa rusakon nähtyään, eli hyökkäili kadulta remminmitan verran pihoihin, koska siellä on aina rusakko tai useampi. Tässä tilanteessa omistaja yleensä yrittää puhella Unille, että keskittyisi kuitenkin mieluummin juustopalaan, kun "ei siellä mitään pupuja ole" Uni oli toista mieltä ja niin olikin ruskea pitkäkorvainen hahmo yhden omakotitalon pihassa. Se seisoi selkä meihin päin hievahtamatta ja oli hauska huomata, miten whippetien päässä raksutti. Ensin ne pysähtyivät myös jokainen tuijottamaan tuota kymmenen metrin päässä sijaitsevaa möykkyä ilmasta hajuja neniinsä keräillen. Ne odottivat selvästi jokainen toistensa reaktiota ja jokainen oli valmis salamannopeaan nyhtäisyyn pihaa kohti. Tässä tilanteessa tyhmänrohkea omistaja olisi voinut sanoa jännittävällä äänellä: "onko siellä pupu, missä se on..?" Tämä koiranomistaja oli kuitenkin vielä sen verran järki päässä, että halusi minimoida riskin orapihlaja-aidan läpäisystä remmien perässä roikkuessa ja puhuikin:"hööhh, ei se mikään pupu ole, jatketaas matkaa." Tällä kertaa whippetit uskoivat, että jaa, ehkä se onkin kissa tai jonkun päästä pudonnut karvahattu, ja matka saatiin jatkumaan.

Eilinen iltalenkki tehtiin pitkin kaupunkia ja käveltiin kauppakatua pitkin takaisin kotiin. Kyllä oli taas ihmisillä ihmettelmistä ja jokainen vastaantullut lapsi kommentoi jotenkin whippetejä tai niiden takkeja. Omistajakin sai hymyn lähes jokaiselta joululahjapussukoidensa kanssa vastaan tallustelleelta ihmiseltä. 

Pyydän anteeksi vanhoja kuvia, mutta digikameran muistikortti on edelleen Jonnan läppärissä. Saadaan se viikonloppuna vihdoin takaisin ja sitten luvassa tuoreempia kuvia ja kuulumisia.

perjantai 2. joulukuuta 2011

"vain" koira?

Mielestäni ihmiset, jotka eivät halua voida nauttia ihmisen parhaan ystävän kanssa arjen jakamisesta, menettävät hyvin paljon. He eivät tiedä, mitä todellisuudessa tarkoittaa sana "rakkaus" tai mikä merkitys on sanalla "luottamus". Kukaan ihminen ei koskaan kykene samanlaiseen pyyteettömään suhteeseen toisen ihmisen kanssa, kuin millainen on saavutettavissa koiran kanssa. Koira ei laskelmoi, se ei vaihda sinua tarvittaessa parempaan tai jätä sinua hädän hetkellä. Se on aina aidosti läsnä. Se osaa lohduttaa ja olla vierelläsi juuri silloin, kun sitä eniten kaipaat. Sillä ei ole koskaan kiire luotasi pois.

Tämän vuoksi en vain kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä koirista tai jopa inhoavat niitä. En osaa samaistua mitenkään heidän ajatusmaailmaansa. Olen onnellisessa asemassa sen suhteen, että kaikki ystäväni ovat myös koiraihmisiä ja ymmärtävät, mitä nämä ruusukorvaiset minulle merkitsevät. Minulle koirat ovat elämänkumppaneita, oikeastaan ne ovat elämäntarkoitus. Minua saa aivan vapaasti pitää hulluna tai tyhmänä, se ei ole minulta pois. Pikkuhiljaa lähelläni olevat ihmiset ovat joko hyväksyneet tai aidosti ymmärtäneet suhteeni omiin whippeteihini ja sen äärettömän onnen, jonka ne minulle antavat. 

On minulla ollut koiria jo lapsuudessa, mutta vasta ensimmäinen ikioma koirani Bea teki minusta koiraihmisen.  Vaikka kalenterissa vuosi on vaihtunut jo kolme kertaa siitä, kun tämä pieni nyytti tarttui mukaamme Pusulasta..

..tuntuu, kuin tuo raitapaita olisi kulkenut mukanani paljon pidemmän ajan. Ja tämä kolme ja puoli vuotta on ollut elämäni parasta aikaa. En osaisi kuvitella päivääkään ilman tätä suloista kymmenkiloista kultakimpaletta. Suuren suuri sielu pienessä paketissa. Pikkuinen pessimisti, joka ei tykkää paljoakaan muusta, kuin äipästä, ruoasta ja pupujahdista (vieheen tahi oikean riistan perässä), on tehnyt minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen. Monet kerrat huomaan miettiväni, miten hyvä onni minua ja Beaa potkaisi, että tiemme yhdistyivät tuona elokuisena sunnuntaina. Bean poissaoloa ei varmasti arkipäivässä huomaisi mistään muusta, kuin siitä, että minun sydämessäni olisi hurjan suuri ammottava aukko. 

Uni on ihastuttanut ja vihastuttanut päiviäni nyt reilun kahden vuoden ajan. Joskus on tehnyt mieli heittää ko.tyyppi ikkunasta ulos tai viedä se Joensuun torille kaulassaan kyltti: "saa ottaa!" Enemmän, kuin kymmenen kertaa olen seisonut metsässä ja kironnut tuon viheliään whippetin, joka on hävinnyt omille tuntemattomille teilleen, eikä korvaansa lotkauta kutsuhuudoille. Olen jopa ajatellut, että jääköön sinne. 
Kuitenkin, joka kerta, kun se on palannut reissultaan suloisella naamallaan ilme: "häh, mikäs sulla on hätänä?" olen päästänyt helpotuksen raskaan huokaisun ja kiittänyt suurempia voimia siitä, ettei tuolle apinamaiselle valikoivan kuulon omistavalle päivänpiristykselle ole sattunut mitään.
Uni rakastaa ruokaa. Kaiken, minkä se yhdistää ruokaan, pääsee hyvin lähelle sen sydäntä. Oikeastaan se ei kykene käsittelemään aivoissaan mitään muuta asiaa, kuin vatsantäytteen. Arjessa äärettömän helppo kaveri aikuistuttuaan viimein. Neiti aiheuttaa vaan omistajalleen ennenaikaista vanhentumista ja harmaita hiuksia turhan usein metsälenkeillä lähtiessään jänisjahtiin lupaa kysymättä. Ehkäpä se on tarkoituskin, että muistan aina arvostaa Unin tuomaa elämäniloa ja lämpöä. Jos Unia ei olisi, kuka aamuisin sanoisi minulle huomenta? Kuka leikkisi leluilla jutellen ennen uloslähtöä? Kuka hyppäisi syliin ja purisi hellästi nenää osoittaakseen, että se rakastaa omistajaansa, koska tämä antaa sille säännöllisesti ruokaa?

Ilo iloinen. Voi, tuo täydellinen pikkukoira. Se on ollut elämässäni vasta vajaan vuoden, mutta se on tehnyt jo niin hurjan suuren vaikutuksen.
Suurisydäminen vauhtijalka ei tiedä mitään ikävää tai pahaa, eikä se epäröi osoittaa rajatonta rakkauttaan. Olen yllättynyt Ilon kanssa erityisesti siitä, miten se jaksaa aina kaiken sen vauhtinsa keskellä pitää huolen, että omistajakin pysyy lenkeillä mukana ja miten se aina jaksaa tulla kutsuttaessa heti luokse aina yhtä onnellisena. Jos Iloa ei olisi, kuka aamuisin heti kellon soitua hyppäisi hieman nöyränä sänkyyn suukottelemaan uuden päivän kunniaksi? Kuka tulisi heti syliin, kun saa siihen mahdollisuuden? Kuka jaksaisi muisuttaa siitä, miten jokainen päivä on täysillä elämisen arvoinen?
Ilo vetää uskollisuudessa vertoja Bealle. Menee ehkä ohikin. Joka päivä jaksan hämmästyä sen järkkymättömästä luottamuksesta omistajaansa kohtaan. 

Luvan kanssa

 Odotuksia. Oletuksia. Olettamuksia. Toimintamalleja. Valmiit polut. Viitoitetut tiet ja reitit.  Talvella tapahtui monenlaista. L-pentueen ...