"vain" koira?

Mielestäni ihmiset, jotka eivät halua voida nauttia ihmisen parhaan ystävän kanssa arjen jakamisesta, menettävät hyvin paljon. He eivät tiedä, mitä todellisuudessa tarkoittaa sana "rakkaus" tai mikä merkitys on sanalla "luottamus". Kukaan ihminen ei koskaan kykene samanlaiseen pyyteettömään suhteeseen toisen ihmisen kanssa, kuin millainen on saavutettavissa koiran kanssa. Koira ei laskelmoi, se ei vaihda sinua tarvittaessa parempaan tai jätä sinua hädän hetkellä. Se on aina aidosti läsnä. Se osaa lohduttaa ja olla vierelläsi juuri silloin, kun sitä eniten kaipaat. Sillä ei ole koskaan kiire luotasi pois.

Tämän vuoksi en vain kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä koirista tai jopa inhoavat niitä. En osaa samaistua mitenkään heidän ajatusmaailmaansa. Olen onnellisessa asemassa sen suhteen, että kaikki ystäväni ovat myös koiraihmisiä ja ymmärtävät, mitä nämä ruusukorvaiset minulle merkitsevät. Minulle koirat ovat elämänkumppaneita, oikeastaan ne ovat elämäntarkoitus. Minua saa aivan vapaasti pitää hulluna tai tyhmänä, se ei ole minulta pois. Pikkuhiljaa lähelläni olevat ihmiset ovat joko hyväksyneet tai aidosti ymmärtäneet suhteeni omiin whippeteihini ja sen äärettömän onnen, jonka ne minulle antavat. 

On minulla ollut koiria jo lapsuudessa, mutta vasta ensimmäinen ikioma koirani Bea teki minusta koiraihmisen.  Vaikka kalenterissa vuosi on vaihtunut jo kolme kertaa siitä, kun tämä pieni nyytti tarttui mukaamme Pusulasta..

..tuntuu, kuin tuo raitapaita olisi kulkenut mukanani paljon pidemmän ajan. Ja tämä kolme ja puoli vuotta on ollut elämäni parasta aikaa. En osaisi kuvitella päivääkään ilman tätä suloista kymmenkiloista kultakimpaletta. Suuren suuri sielu pienessä paketissa. Pikkuinen pessimisti, joka ei tykkää paljoakaan muusta, kuin äipästä, ruoasta ja pupujahdista (vieheen tahi oikean riistan perässä), on tehnyt minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen. Monet kerrat huomaan miettiväni, miten hyvä onni minua ja Beaa potkaisi, että tiemme yhdistyivät tuona elokuisena sunnuntaina. Bean poissaoloa ei varmasti arkipäivässä huomaisi mistään muusta, kuin siitä, että minun sydämessäni olisi hurjan suuri ammottava aukko. 

Uni on ihastuttanut ja vihastuttanut päiviäni nyt reilun kahden vuoden ajan. Joskus on tehnyt mieli heittää ko.tyyppi ikkunasta ulos tai viedä se Joensuun torille kaulassaan kyltti: "saa ottaa!" Enemmän, kuin kymmenen kertaa olen seisonut metsässä ja kironnut tuon viheliään whippetin, joka on hävinnyt omille tuntemattomille teilleen, eikä korvaansa lotkauta kutsuhuudoille. Olen jopa ajatellut, että jääköön sinne. 

Kuitenkin, joka kerta, kun se on palannut reissultaan suloisella naamallaan ilme: "häh, mikäs sulla on hätänä?" olen päästänyt helpotuksen raskaan huokaisun ja kiittänyt suurempia voimia siitä, ettei tuolle apinamaiselle valikoivan kuulon omistavalle päivänpiristykselle ole sattunut mitään.

Uni rakastaa ruokaa. Kaiken, minkä se yhdistää ruokaan, pääsee hyvin lähelle sen sydäntä. Oikeastaan se ei kykene käsittelemään aivoissaan mitään muuta asiaa, kuin vatsantäytteen. Arjessa äärettömän helppo kaveri aikuistuttuaan viimein. Neiti aiheuttaa vaan omistajalleen ennenaikaista vanhentumista ja harmaita hiuksia turhan usein metsälenkeillä lähtiessään jänisjahtiin lupaa kysymättä. Ehkäpä se on tarkoituskin, että muistan aina arvostaa Unin tuomaa elämäniloa ja lämpöä. Jos Unia ei olisi, kuka aamuisin sanoisi minulle huomenta? Kuka leikkisi leluilla jutellen ennen uloslähtöä? Kuka hyppäisi syliin ja purisi hellästi nenää osoittaakseen, että se rakastaa omistajaansa, koska tämä antaa sille säännöllisesti ruokaa?

Ilo iloinen. Voi, tuo täydellinen pikkukoira. Se on ollut elämässäni vasta vajaan vuoden, mutta se on tehnyt jo niin hurjan suuren vaikutuksen.

Suurisydäminen vauhtijalka ei tiedä mitään ikävää tai pahaa, eikä se epäröi osoittaa rajatonta rakkauttaan. Olen yllättynyt Ilon kanssa erityisesti siitä, miten se jaksaa aina kaiken sen vauhtinsa keskellä pitää huolen, että omistajakin pysyy lenkeillä mukana ja miten se aina jaksaa tulla kutsuttaessa heti luokse aina yhtä onnellisena. Jos Iloa ei olisi, kuka aamuisin heti kellon soitua hyppäisi hieman nöyränä sänkyyn suukottelemaan uuden päivän kunniaksi? Kuka tulisi heti syliin, kun saa siihen mahdollisuuden? Kuka jaksaisi muisuttaa siitä, miten jokainen päivä on täysillä elämisen arvoinen?

Ilo vetää uskollisuudessa vertoja Bealle. Menee ehkä ohikin. Joka päivä jaksan hämmästyä sen järkkymättömästä luottamuksesta omistajaansa kohtaan.