Koska voin, aion kirjoittaa tänne muistoksi fiiliksiä ja tunnelmia niistä ajatuksista, kun vieressä sohvalla nukkuu minun ensimmäinen kansainvälinen käyttövalio.
Häsä oli muutaman kuukauden ikäinen, kun se juoksi ensimmäisen kerran pidemmän pätkän käsivieheellä. Täältä blogistakin taitaa löytyä postaus siitä, miten ihastelin ja ihmettelin sen tekemistä, olemusta, asennetta ja asentoa jo siinä iässä. Jotain itselleni ennennäkemätöntä. Vaikka minulla oli kuitenkin jo melkoisen taitavia koiria ollut useampi sitä ennen. Sen fysiikka ja asenne muutenkin liikkuessa esimerkiksi metsässä oli pienestä asti ihailtavaa.
Häsä oli juuri tullut kisaikään, kun se pääsi juoksemaan Hyvinkäälle maastotreenin siskonsa Supin kanssa. Veto oli ihan hurjan hieno. Muistan sen edelleen kuin eilisen ja tiesin siitä päivästä, että käsissäni on timantti myös tällä saralla.
Ensimmäisen kisastartin esti kuitenkin paria päivää ennen alkanut kiima ja siitä muutama päivä eteenpäin koko maailma pysähtyi: Häsä loukkasi itsensä vakavasti metsässä juostessaan keppiin, joka repi siltä lavan etuosan niin pahasti, että meni nahan lisäksi kaksi lihasta kahdesta kerroksesta. Tikkejä oli 22. Mitään takeita ei ollut mistään. Juuri suuria odotuksia antanut tuleva kilpaura täyttä vauhtia tuleen. Ei varmuutta, että Häsä enää pystyisi tuon jälkeen mihinkään niin vaativaan. Pystyisikö edes kävelemään.
Täällä tarkempi kertomus tapahtuneesta:
https://beatarinoi.blogspot.com/2018/11/sanaset-surullisesta-syksysta.html
Tästä kuitenkin selvittiin ja Häsä pääsi pitkän ja sisukkaan kuntoutuksen jälkeen palaamaan ensin normiliikuntaan ja lopulta kilpakentille. Ensimmäinen kisakausi (2019) ei oikein ehtinyt alkaakaan, kun juoksut taas katkaisivat sen heti toukokuussa. Heinäkuussa ilmeisesti toine greyistä astui sen jalalle maalla ja varpaasta venähti tyvinivel. Kuntoutusta ja teippailua pukkasi. Syksyllä 2019 Häsä oli palautunut kiimastaan ja siinä kunnossa kaikilta osin, että uskalsin ilmoittaa sen HVK:n kv-maastoihin Tuomarinkartanolle. Kaksi erilaista rataa teki sen, että johdossa olleet koirat eivät suoriutuneet enää finaalissa niin hyvin kun alkuerässä, mutta junan lailla puksuttava Häsä teki lähes täydellisesti samanlaisen suorituksen kuin alkuerässä pisteiden valossa. Sillä irtosi VOITTO ennätyssuuressa 36(!!) norminartun sarjassa. Siinä pätkähti myös ensimmäinen CACIL. Tuosta kuukauden kuluttua Häsä puikkelehti Hailuodon maastoissa sellaisen finaalin, että handlerilla nousi lähtöpaikalla karvat pystyyn. Tuomaritkin arvostivat, ja 264 pisteen finaalijuoksulla Häsä nousi seitsemänneltä sijalta voittoon taas kovatasoisessa narttusarjassa.
Vuosi 2020 oli ensimmäinen pandemiavuosi ja kaikki oli joltain osin suljettu, osittain suljettu tai vain rajoituksin auki. Häsä sai jättipentueensa maaliskuun lopussa ja palatui siitä hämmentävän nopeasti, joten heinäkuussa oltiin jo kisakiikarein menossa Latviaan maastoihin, koska Suomessa ei järjestetty mitään. Jälleen kerran Häsä kisasi kovatasoisessa norminarttujen kv-kisassa itsensä voittoon, tällä kertaa Best In Field -pistein, taskuun lähti toinen CACIL.
Siitä kuukauden päästä oli derbymaastot, joissa Häsä teki jälleen tasaista työtä ja sijoittui pronssille! Hailuodossa vielä kauden viimeinen kisa, viidennet Suomen maastot ja valioiva SERT toiselta sijalta taas parinkymmenen nartun seasta.
2021 oli kausi, jolle minulla oli paljon odotuksia. Haaveilin jostain reissusta ulkomaille, ja ehkä parista Suomen arvokisasta pätevän Häsän kanssa. Mutta metsässä sattui huhtikuussa, taas. Häsä oli telonut polvensa johonkin, siinä oli pienehkö, mutta kivulias haava. Takaraivossa oli tunne, että kaikki ei ole kunnossa ja polvessa on jotain rikki. Ja olihan siellä, patellasiteen kiinnityskohta oli saanut sellaisen iskun, että siteen korjautuminen veisi kuukausia. Kisasuunnitelmien sijaan kalenteri täyttyikin Häsän jumpista ja kuntoutuksista. Vitutti. Mutta, koska halusin nähdä Häsän vielä lajissa, jolle sen sydän sykkii kaikista eniten ja missä sen silmissä roihuaa liekki, päätin tehdä vielä tälläkin kerralla kaikkeni sen kuntoutumisen eteen.
2022, eli tänä kesänä, päästiin palaamaan maastoihin Häsän kanssa. Aloitettiin Keuruulta Whippet-harrastajien maastoista, joissa Häsä taas lähes ainoana nartuista teki kaksi lähes täydellisen tasaista suoritusta kahdella eri radalla ja sijoittui kolmanneksi isosta ja kovatasoisesta narttusarjasta (Ekku vei voiton älyttömällä finaalijuoksulla nousten ykköseksi sijalta 10..). Häsän tekeminen ei ollut muuttunut miksikään, ihan yhtä tasaisenvarmaa tekemistä kuin ennenkin. Itsevarmuus paistoi ehkä vaan entisestään nyt iän myötä. Katseltiin taas ulkomaan kisoja heinäkuulle, mutta en uskaltanut lähteä Viroon, koska Harjumaan kisapellot olivat aiempina kesinä olleet ilmeisesti aika huonot ja kovapohjaiset. Siispä kohteeksi valikoitui jo aiemmin hyväksi todettu Latvian Raiskums. Siellä Häsä teki jälleen kerran kaksi omannäköistä juoksua ja finaaleissa tykitti kuin pendolino raiteillaan lähes täydellisen suorituksen. Palkittiinhan se, sillä kolmannella CACILilla, joka oikeuttaa meitä anomaan Häsälle KANSAINVÄLISEN KÄYTTÖVALION ARVON! Ensimmäinen laatuaan meidän tallissa, en oikeastaan edes vielä tajua koko asiaa. Tästä kisasta tuli myös Häsän toinen BEST IN FIELD -suoritus. Sanoin sitä joskus pentuna Memmukopioksi, kun sen naaman väritys menee samalla tavalla, mutta myös tuo maastotaiturointi on kyllä ihan Memmutouhua.