tiistai 2. helmikuuta 2021

Sitä saa mitä tilaa?

 En oikein tiedä, mistä ja miten tämän tekstin aloittaisin.

Enkä tiedä vielä mihin sen lopettaisin. 


Ensin voisin kertoa Nopsan tarinan. 


Nopsa on ensimmäisen pentueeni kuudentena syntynyt pentu. Virallisesti Whiplandian I-pentue ei vielä ollut minun, mutta käytännössä se oli. Nopsa oli ja on taistelija. Pentuvihkoon kirjoittamani luonnekuvaus muutaman päivän iässä meni näin: "Nopsa on vahvatahtoinen, sisukas takatissien taistelija." Se oli varsin normaali pentu, hirveän itsenäinen eikä niin paljon menossa ensimmäisenä kaikkialle kuin muut. Se viihtyi ongelmitta yksin toisessa huoneessa, asioihin se suhtautui rauhallisesti ja tuumaillen, mutta se ei kuitenkaan pelännyt mitään. Nopsa muutti 8 viikkoisena omaan kotiinsa vuosikkaan whippetin ja aikuisen japaninpystykorvan kaveriksi. Omistaja teki yötyötä ja Nopsa ei juuri saanut normaaleja arkielämän kokemuksia, kun iltalenkkiaika oli klo 5 aamulla ja sitten nukuttiin päivä. Talouden vuosikas whippet oli mallia AD/HD ja Nopsa taas enemmän rauhallinen sisällä ollessaan. Huono yhdistelmä, Nopsa ei pentuaikana saanut nukkua riittävästi ja hyvä lepo ja sitä myötä turvallinen olo kun on kaiken oppimisen perusta. Omistaja kertoi, että Nopsa ei oikein halua tutustua mihinkään uuteen ja se pelkää autoja ja liikennettä. Lenkillä oli sattunut jokin ikävä koirakohtaaminen, jonka Nopsa oli joutunut hoitamaan "ajamalla hyökänneen koiran pois". Pentueen puolivuotistreffeiltä Nopsa yllättäen muutaman sattuman summana jäikin meille, ja se oli ehdottomasti paras ratkaisu kaikille.  

No siinä se sitten oli. Pieni, jäntevä punabrindle. Omassa kuplassaan piilossa maailmalta.  
Nopsa oli pentutreffeillä hämmentynyt ja sitä ahdisti selvästi koko touhu. Maneesissa muut pennut juoksentelivat normaalin puolivuotiaan pennun tavoin Nopsan seistessä ihmisten jaloissa selvästi aavalla merellä ilman ankkuria ajelehtien. Nopsa teki noin yhden pissan päivässä, koska se ei oikein uskaltanut tehdä tarpeitaan minnekään. Se vihasi autoilua, eikä suostunut autoon omasta tahdostaan. Se pelkäsi vieraita koiria ja rähisi niille remmissä koko selkäharjas pystyssä sylki suusta lentäen. Nopsa ei ajanut viehettä. Se vain tuijotti tyhjyyteen hakien turvasatamaa, jota ei ollut olemassa. Siksi Nopsa olikin oppinut toimimaan ja ratkaisemaan asiat itse. Se ei juuri luottanut ihmisiin tai siihen, että ihminen suojelee sitä ja pitää sen puolia. Se oli suojassa paksun kuoren alla, eikä aikonut tulla sieltä ulos. Ensimmäisellä viikolla takaisin meidän laumassamme lähdettiin lenkille ystäväni villakoirien kanssa. Nopsa päätti, ettei se aio tutustua villakoiriin ja se karkasi neljäksi tunniksi hiekkamontun metsään, pakoon tätä maailmaa. 

Meillä oli kaksi isoa haastetta: pelkoräyhääminen remmissä ja luottamuspula ihmiseen. Nopsa pelkäsi vieraiden koirien lisäksi lapsia, vanhuksia ja kammoksui monia naisia. Nopsa asettui nopeasti osaksi meidän arkea, eikä mennyt montaa viikkoa kun päivitin facebookiin miten Nopsa oli lenkillä vilkaissut vastaantulevaa haukkuvaa shelttiä ja kääntynyt katsomaan minua juuston toivossa. Tästä huolimatta Nopsan kanssa tehtiin töitä useampi vuosi niin, että remmilenkeillä taskuissa oli aina valmiina nameja kontaktista palkkaamiseen. Autoilu oli nopeasti Nopsan mielestä muuttunut sairaan siistiksi, koska autolla pääsi aina mukaviin paikkoihin. Nopsalle oli tärkeää saada onnistumisia ja sen piti oppia tietämään, että se oli upea pieni whippet kuonosta hännänpäähän. 

Siitä, miten viehettä ajamattomasta whippetistä sai huikean kisakoiran kerron tarkemmin esimerkiksi täällä blogissa Nopsan omalla sivulla. Tämä postaus ei keskity niinkään viettijuttuihin, joten en avaa sitä tähän sen enempää. 

Nopsa kasvoi vuosien varrella ihan entisen poikaystäväni koiraksi, yksi syy oli myös se, että minä pidin sen muutamia ominaisuuksia todella ärsyttävinä. Nopsa oli sieltä kuplasta päästyään nopeasti muuttunut kiihkeäksi ja helposti kuumuvaksi koiraksi, joka kuitenkin paineistui helposti jos huomasi minun turhautumiseni johonkin asiaan. Nopsan epäonnen vuosi 2018 oli todella huono. Alkutalvesta sille meni hiekotushiekkaa takajalan anturaan. Kiviä kaiveltiin anturasta kahteen otteeseen. Kuormitus toiselle puolellen sai aikaan sen, että Nopsalla revähti toisesta jalasta gracilis. Parin kuukauden päästä revähti myös toinen. Syksyn mittaan samasta jalasta revähti jokainen lihas kintereeseen asti. Eli Nopsa oli remmissä ja paljon. Se ei kauheasti tykännyt uida uimalassa, koska minä jouduin hermoilemaan siellä sekoileville greyhoundeille ja ärsyynnyin myös Nopsan nössöilystä altaan reunalla. Arvaatkaapa uiko se, kun minä hermoilin sille ja yritin käskeä altaaseen. Ei uinut, ei. 

Kun erottiin, tulikin eteen tilanne, jossa minun ja Nopsan piti oikeasti alkaa kohdata toisemme. Nopsa on ollut opettavaisin koirani, koska se peilasi taitavasti oman toimintani ja asennettani kaikkeen. Edelleen se on, mutta nykyään tilanne on erilainen. Nopsa ei ollut kovin tykännyt mistään kotitokoilusta tai temppuilusta. Sillä tuli nopeasti stoppi tekemiseen, jos mentiin liian vaikeisiin juttuihin. Ja minä taas tykkään enemmän eläimistä, joita pitää mieluummin hallita ja tasoitella, kuin tsempata ja nostaa. 

Oikeastaan vasta Nipun ongelmien myötä avasin silmäni. Enhän minä voi survoa kaikkia koiriani samaan muottiin. Kukaan ei ole edeltäjänsä kaltainen, ei edes verisukulaiset keskenään. Sen sijaan, että aina vertailtaisiin sitä yksilöä muihin ja etsittäisiin siitä niistä toisten ("hyvien") koirien ominaisuuksia, täytyisi vaan pysähtyä ja nähdä jokainen yksilönä. Jokaisessa on hyvää. Toiset sulkevat sen kuorensa, jos ne eivät saa ihmiseltään kannustusta eikä ihminen huomaa niissä olevaa potentiaalia. Harva koira elää onnellisena, jos ainoa palaute on huonoa palautetta. Ihmismieli vertailee jatkuvasti. Miksi tuo jo osaa, miksei tämä osaa? Miksi se oli tässä vaiheessa ihan erilainen? 

Vieläkään, 6,5-vuotiaana, Nopsa ei juurikaan tykkää vieraista koirista. Mutta! Se sietää niitä hyvin ja pystyy olemaan tyynesti. Viimeisen puolen vuoden aikana otin tavoitteeksi tehdä myös Nopsan kanssa jotain. Agilityssa se olisi oikeasti ihan mukiinmenevä harrastuskaveri, mutta se paineistuu herkästi sielläkin jos ei mene niin sanotusti putkeen heti. Mutta eihän sitä voikaan olettaa, että me mentäisiin nollapohjilla suoraan agilityhalliin tekemään rataa. Aloin siis säännöllisesti treenailla kaikenlaista pientä, kai jopa turhaa, Nopsan kanssa muutamana iltana viikossa naksuttimella. Aluksi sai ihan oikeasti hillitä itseään, koska koira saattoi seisoa kymmenen pitkää minuuttia paikoillaan tekemättä mitään, kun odotin että se tarjoaisi ratkaisua itse. Muutama kuukausi siinä meni, että Nopsa hoksasi. Hän voi yrittää, sitten kun onnistuu saa naksauksen ja palkan. Silloin kun ei onnistu ei tapahdu mitään. Ei edes negatiivista palautetta. Nopsa kuoriutui kuplastaan jo 2016, mutta nyt se vasta on puhjennut täyteen loistoonsa. Kun minä aloin ymmärtää merkityksellisiä asioita koiran omistamisesta. 

Täysin samaa aloin tehdä Nipun kanssa. Sen järkyttävä sekoilu ja kiihkeys pääsi oikeuksiinsa naksuttimella harjoiteltavassa "palkkaan kaikesta mitä se tarjoaa". Negatiivista palautetta ei enää tullut. Yhtäkkiä huomasin, että Nippu kuuntelee minua lenkeillä. Sillähän menee holtti normaalisti juostessa kokonaan, eikä siihen saa mitään otetta kun se riehuu ja repii muiden vaatteita ja juoksee päättömänä. Nykyään se kuuntelee minua! Ja tottakai minä tulen siitä iloiseksi, annan hyvää palautetta ja palkkaa ja kierre on valmis. Kerrankin hyvästä. Hyvän kierre. 

Tärkeintä olisi oikeasti kaivaa, nähdä ja tuoda kaikkien tietoon se hyvä jokaisesta koirasta. Sitä mukaa oma suhtautuminen muuttuu, sitä mukaa koiran toiminta muuttuu ja kaikki osapuolet voivat voimaantua.
 Rakkaus pitää sisällään hyvän huomaamisen, kannustamisen ja lisäksi myös johdonmukaisuuden ja tarvittavat rajat. Rajat luovat turvaa ja luottamusta. 


 Kun hankkii koiran, ei saisi olettaa että saa valmiin pehmolelurobotin, joka tietää ja osaa asiat luonnostaan. Luonnostaan "helppoja" eli reagoimattomia, rauhallisia ja tasaisia koiria on toki olemassa. Mutta esimerkiksi itselleni ja omiin harrastuksiini sellainen koira ei olisi toivottava. Siksi en hanki spanielia, siksi olen hankkinut whippetejä ja greyhoundeja. Molemmat rodut ovat saaliinsa kiinniottavia ja tappavia saalistajia. Halusin koiran, jota ei kauheasti kiinnosta muut saati vieraat ihmiset tai koirat, vaan se on itsenäinen ja laumakeskeinen. 

Toisilla ihmisillä ongelmien kohtaaminen ja niistä selviäminen on hankalaa. Kaikilla elämän osa-alueilla. Siihen lisäksi sitten harmaita hiuksia tuottava koirakaveri. Onhan siinä tekemistä. "Ei onnistu meillä, ei minulla ole aikaa, ei se toimi, ei se pysty, ei se halua, se menee liian kierroksille..." selityksiähän voi keksiä loputtomiin. Eikä se missän nimessä ole väärin vaikka haluaisi luovuttaa. Koirahan hankitaan kasvattajalta tuomaan iloa ja onnea. Ne, jotka haluavat rescue- tai ongelmakoiran, ovat valmistautuneet erilaiseen haasteeseen ja siksi he jaksavatkin tehdä töitä arjen sujuvuuden ja ennen kaikkea sen koiran eteen. 

Miten siitä selviää, kun koira osoittautuukin olevan kaikkea muuta mitä halusit ja tilasit vaikkapa vuosien selvitystyönkin jälkeen. Jos halusit sosiaalisen ja avoimen whippetin, joka ei lähde lenkeillä hajujen perään, tulee toimeen jokaisen elollisen olennon kanssa eikä reagoi mihinkään. Jos saatkin riistaverisen, kovan, reaktiivisen ja hyvin itsenäisen koiran, jota ei kiinnosta ihminen muuta kuin ruokakupin täyttäjänä. Mitä vittua nyt. 

Ensimmäisen yksilön jälkeen sitä kuvittelee saavansa toisen samanlaisen. Väärin. Et varmasti saa. Minä tottakai odotin toisen greyhoundini olevan samanlainen kuin ensimmäinen. Hah, ne ovat lähestulkoon yö ja päivä. 

Itse heräsin koko tähän ajatukseeni koiramuotista ja vertailujen ongelmaan vasta siinä vaiheessa, kun Nipulle oli jo pari kotiehdokasta, jotka peruuntuivat lopulta muista syistä. Hoksasin, että kohtalo tässä yrittää kovasti nyt kertoa minulle jotain. Herätys! Kun käy pohjalla on suunta enää ylöspäin. Kun annoin itselleni luvan luovuttaa aloin vasta päästä eteenpäin. Olen tehnyt virheitä, ollut koirilleni epäreilu ja epäjohdonmukainen kun on vaan väsyttänyt liikaa se jatkuva kusen ja paskan siivoaminen elämää stressaavan greyhoundin jäljiltä. En ole ollut joka hetki sitä, mitä koirani olisivat ansainneet. Mutta hyvä tekee hyvää, eivätkä koirat onneksi muistele pahalla, ainakaan pitkään. Ne elävät hetkessä ja ovat iloisia silloin, kun me ihmiset voimme hyvin ja nautimme hetkistä koiriemme kanssa. Ne ovat iloisia jokaisesta uudesta aamusta ja jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus. 


Olen aina ollut ratkaisukeskeinen, mutta Nipun kanssa olin vaan väsynyt. Nippukin oli mielestään eksäni koira. En juuri tykännyt siitäkään, kunnes oltiinkin yhtäkkiä kahden ja meidän piti alkaa opetella tulemaan toimeen keskenämme ja muodostaa jonkinlainen joukkue yhdessä muun lauman kanssa. Ei aina tarvitse onnistua eikä aina tarvitse jaksaa yrittää. Joskus saa olla luvan kanssa väsynyt. 

Mehän tiedetään, että kaikessa oppimisessa ja kehittymisessä täytyy ottaa se askel sinne epämukavuuszonen puolelle, että mitään muutosta voi alkaa tapahtua. Mukavaa tai helppoa se ei ole, eikä siinä heti näe edes järkeä. Niinkuin Nopsakin, sen oli niin paljon helpompaa elää kuplassaan ja karkottaa sieltä kaikki tunkeilijat pois. Vaati siltä hirveästi alkaa kohdata maailmaa.

Mikään ei tapahdu itsestään. Koira ei suoraan sohvalta juokse itseään maastoista valioksi. Koira ei sormia napauttamalla opi suorittamaan 10 esteen agilityrataa. Koira ei tiedä yhteiskuntamme normeja, se tieto ei asu koirassa. Vietit ja reaktiot sen sijaan kulkevat jokaisen koiraeläimen selkärangassa. Ne eivät aina välttämättä ole toivottavia ominaisuuksia: esimerkiksi vietikkään vinttikoiran kanssa voi olla noloa jos se saa hepulit puistossa kesken eväsretken puiston poikki pyyhältävästä oravasta ja kaataa mennessään mehukannun picknick-viltille. Koirat haukkuvat, se on niiden tapa kommunikoida. Koirat saavat haistella, merkkailla ja olla reviiritietoisia. Riippuen rodusta ja rodun käyttötarkoituksesta tietyt ominaisuudet ovat korostuneempia kuin toiset. Mutta koirat pysyvät koirina. 

Nykyään on kiire. Kiire suorittaa, onnistua ja oppia. Tulla hyväksi, parhaaksi. Pysyviä muutoksia ei tietenkään koirankaan kanssa saa tekemällä työn puoliksi tai jättämällä kokonaan tekemättä. Koirat ovat kuitenkin älykkäitä eläimiä, ne oppivat asioita nopeasti. Mikä rajoittaa koirani oppimista. No minä. Joskus ympäristö, joskus perimä. Mutta suurin rooli on minulla. Se mikä toimii toisen kanssa ei toimikaan enää seuraavan kanssa. Mutta keinoja on, loputtomasti. Kaikkiin ongelmiin on aina jokin ratkaisu. Joskus se ratkaisu löytyy jonkun toisen ihmisen luota, mutta ratkaisuhan sekin on. 





Mietipä, saako mitään oikeasti hyvää ja laadukasta halvalla saati ilmaiseksi. 

Minä aion jatkossa ymmärtää jokaista koiraani, arvostaa niitä ja oppia rakastamaan niitä kaikkine ainutlaatuisine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Vaikka niillä on ja tulee olemaan asioita, joista en pidä tai joita en niihin valitsisi. Vaikka joku ajattelisi niitä mitä tai pyörittelisi silmiään niiden tekemisille. Vaikka joskus meneekin perseelleen. Vaikka joskus hävettää. Mutta niin kauan, kun hankin pehmolelujen tai robottien sijaan eläviä eläimiä, saan olla vain ja ainoastaan kiitollinen niiden seurasta elämässäni. Matkaan mahtuu ylä- ja alamäkiä, sitä se on. Elämä. Elämä koirien kanssa. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luvan kanssa

 Odotuksia. Oletuksia. Olettamuksia. Toimintamalleja. Valmiit polut. Viitoitetut tiet ja reitit.  Talvella tapahtui monenlaista. L-pentueen ...