perjantai 1. tammikuuta 2021

Kasvattamisesta tunteella

Miksi ja miten minusta tuli kasvattaja? Ei minusta pitänyt tulla. Ilo tuli minulle sijoitukseen ja muutaman muuttujan jälkeen huomasin, että Whiplandian I-pentue vipelsi oman keittiöni nurkassa. Siitä se alkoi, matka jollaista en osannut kuvitella. 

Whiplandian P-pentue kesällä 2017 
kuva: Kerttu Tuomi

Omiin käsiin syntyneisiin pentuihin muodostuu ihan erityinen tunneside. Niiden elämässä pentulaatikon jälkeen haluaisi pystyä liihottelemaan kaiken pahan poistavana suojelusenkelinä, jolla on aina lääkkeet ja neuvot ongelmallisiin tilanteisiin. Onko kasvattajana olo sitä? Ehkä se on, jos on tällainen kukkahattukasvattaja, joka suhtautuu asioihin suurimmaksi osaksi tunnepohjalta. Tarvitseeko minun kantaa vastuuta jokaisen pennun elämästä sen jälkeen, kun ne muuttavat omiin koteihinsa. Ei varmasti, eikä oikeastaan olisi edes tarvetta, kun niillä on aivan älyttömän hyvät ja järkevät omatkin ihmiset ympärillään takaamassa hyvän ja tasapainoisen arjen. Silti minä kannan. 

Tämä kirjoitus ei koske käytännön asioita pentueen maailmaan saattamisessa, kasvattamisessa, ruokkimisessa tai muussa sen semmoisessa. Tämä ei myöskään koske sitä, miten lumoavaa on katsoa pentujen kasvua ja kehitystä ensimmäiset kuukaudet, miten mahtavaa on nähdä jalostukseen valitsemansa nartun suoriutuvan sen elämän merkityksellisimmästä tehtävästä kunnialla. Miten hauskaa on huomata pennuissa ominaisuuksia, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Miten lämmin tunne tulee, kun oma kasvatti vuosien jälkeen ilahtuu sinut nähdessään ja voit vieläkin muistaa, kun se avasi ensimmäisen kerran silmänsä. 

Tämä kirjoitus koskee ajatuksia, tunteita, olettamuksia ja oppimista kasvattajan saappaissa seisoessa. 

Whiplandian A-pentue keväällä 2020. Kuva: Kerttu Tuomi

Ilo. Kun kaikki sujuu mukavasti, pennuilla menee hyvin ja onnistumisia ropisee, siitä iloitaan kasvatinomistajien kanssa yhdessä. Yhdessä ylistetään hienoa koiraa ja hienoja pentuesisaruksia. Tavataan kisoissa, treeneissä, pentuetapaamisilla. Jaetaan onnea. Jutellaan arjesta, hassuista tavoista ja perintönä tulleista ominaisuuksista. Kannustetaan ja tsempataan, kun joku oppii uutta tai saavuttaa tavoitteensa. Nautitaan yhdessä ihanista, lempeistä ja taitavista koirayksilöistä. Lämmin, täyteläinen ja vatsanpohjasta asti kumpuava ilo. Halaus onnistuneen kilpailusuorituksen jälkeen. Yläfemma. Hymy. Luottamus. Yhteistyö. Riemu. 

A-pennut 2020

Suru. Kun jotain sattuu. Onnettomuus, loukkaantuminen, sairastuminen. Jokaisen koiranomistajan vastuulla on tarjota omalle koiralleen sen vaatima hoito ja huolenpito. Jokainen ottaa koiran omakseen, eli vastaa sen vaatimasta huollosta ja hoivasta itse. Mutta se ei poista surua, jonka pennulle sattunut tilanne aiheuttaa myös kasvattajassa. Kun kasvatti menehtyy tai lopetetaan, suru ei ole vain koiranomistajan, vaan myös kasvattaja tuntee surua ja ikävää siitä, että se omissa käsissä kasvanut suloinen pieni puikkonokka on menehtynyt. Vaikkei se omaan arkeen vaikuta, niin silti se tuntuu pahalta. Jokaiseen pentuun syntyy niinä ekoina elinvuorokausina sellainen kummallinen side. Niistä tulee enemmän kuin koiria. On luonnollista tuntea kaikista tunteista myös surua, kun se suru kohtaa sitä rakkaudella kasvattamaa koiraa jollain tavalla. 

Ilo, alunperin sijoituskoira, josta tuli kantanarttuni. 

Huoli. Huoli on läsnä myös kasvattajalla aina, jos kasvatilla on jotain normaalista poikkeavaa. Olipa se käytös-, luonne- tai terveysasia. Huoli koirasta ja huoli siitä, että on kasvattanut ja myynyt maailmalle koiran, jonka pitäisi lähtökohtaisesti tuottaa perheelleen iloa ja onnea ja nyt se kuitenkin tuottaa lähinnä jatkuvaa stressiä ja surua. Syitä ja lähtökohtia on monia. Joskus koira ei vastaa omistajansa haaveita, toiveita ja odotuksia. Tämäkin on melko normaalia, vaikka elävistä eläimistä et voikaan ikinä ennustaa mitään 100% varmaa, kun ne ovat vielä pentuja. Tällaisiin asioihin suhtauduin ensimmäisinä vuosina todella tunteella ja olo oli: "Hitto vie, se koira on upea ja kelpaisi monelle muulle sellaisena kun se on. Että kehtaakin haukkua sitä yhden merkityksettömän ominaisuuden vuoksi." Sittemmin näihin asenteisiin on oppinut suhtautumaan, puheet on puheita. 
L-pentueen Milli.

Joskus se on jokin terveyteen liittyvä asia, jolle ei tietenkään voi mitään. Eläinlääkärit ovat eläinlääkintää varten. Haavojenhoidossa ja perusjutuissa toki osaa ja haluaa ja uskaltaa antaa neuvoja kasvatinomistajille, mutta esimerkiksi allergiat tai tapaturmat ovat sellaisia, joissa ei pysty auttamaan. Tukemaan ja tsemppaamaan kyllä, ja jakamaan kokemuksia. Mutta kasvattajana se huoli terveydestä ei lopukaan siihen yhteen yksilöön: "Onko tämä perinnöllistä, onko se ollut piilevänä jalostuskoirallani. Oliko tämä sattumaa, geeneissä kulkevaa vai ympäristöstä johtuvaa. Olisinko voinut valinnoillani vaikuttaa tähän ja miten. Tuleeko seuraavaan pentueeseen samanlaisia ongelmia..". Huoli ei lopu siihen, että se yksi kasvatti saa kipsin jalkaansa, kuntoutuu ja jatkaa normaalia eloa. Kun niitä kasvatteja on useampia, on huoli joskus moninkertainen. 

Huolta aiheuttaa myös sen koiran itsensä oleminen. Onko sillä hyvä olla, onko sillä koiralla edellytykset elää täysipainoista ja huoletonta arkea, vai vievätkö nämä ongelmat arjen lähinnä stressaavaksi. En minä halua kasvattaa koiria, joilla on huono olla luonteensa tai terveytensä kanssa. Olen päättänyt ryhtyä jalostamaan koiria, elinkelpoisia yksilöitä, jotka olisivat aina hiukkasen parempia kuin vanhempansa. Omassa rodussa se ei tarkoita onneksi vielä rakenteellisia ongelmia, mutta elinkelpoinen on aika laaja käsite ja fyysisesti suhteellisen terveellä rodulla kuten whippet, näen elinkelpoisuuden hermorakenteeseen tai odottamattomaan sairastumiseen liittyvänä asiana. 

I-pentueen Nopsa, joka palautui minulle puolivuotiaana. 


Ahdistus. Kun haluaisit kasvattajana auttaa ja ratkaista kasvattien arkea hankaloittavia pulmia, mutta et pysty tai onnistu. Kuulet, näet ja koet kuitenkin koko ajan, miten vaikeita tilanteita koiralla on. Mutta se ei ole omassa kodissa, se on jonkun toisen kodissa. Koskeeko se minua? Käytönnössä varmaan ei. Mutta periaatteessa se kyllä ainakin ohjaa tulevia jalostusvalintojani. Ahdistusta voi aiheuttaa myös uusi, onnistunut pentue: "Tuleekohan näistä jollekin samanlaisia ongelmia. Onkohan tuo ihan normaalia. Onnistunkohan antamaan tuolle perheelle tällä kertaa hyvän ja vähemmän huolta tuottavan yksilön. Onko tällainen käytös/ominaisuus hyväksyttävää, normaalia, yleistä? Olenko hysteerinen?" 

Välillä, synkimpinä hetkinä, miettii mielessään myös pääasiassa yleensä hyvää mieltä tuottavaa penturyhmää selatessaan: "Onko pakko avautua jokaisesta löysästä pierusta, onko pakko valittaa jos koira teloo tassujaan aina metsälenkillä. Onko pakko spekuloida sen koiran jokaista liikettä. Onko pakko etsimällä etsiä siitä vikoja. Onko ihan pakko muka jaksaa kuunnella tätä jatkuvasti. Olenko sitoutunut tällaiseen ryhtyessäni tähän." 

Kaikesta ylläolevasta huolimatta ainakin itse kasvattajana olen todella kiitollinen siitä, että välit kasvatinomistajiin on avoimet ja asioista voidaan puhua, keskustella ja miettiä yhdessä ratkaisuja sen sijaan, että niistä kirjoiteltaisiin pelkästään yleisillä keskustelupalstoilla. 

Minä ja tähän mennessä henkilökohtaisella tasolla upein saavutukseni kasvattajana: P-pentueen Häsä. 
Häsä on kaikki, mitä ikinä voisin koiralta toivoa. Kuva: Kerttu Tuomi

Yllätykset. No, sitten kun olet kartoittanut yhdistelmäsi kaikki lähisuvun ongelmat, ominaisuudet ja yksilöt ja päätynyt ajattelemaan, että tässä yhdistelmässä on kaikki pitäisi olla ok, tuleekin se kuuluisa huono geenilottonumero eli ylläri. Vanhemmat ovat tervepäisiä, terveitä ja ongelmattomia koiria. Pentueeseen syntyy normaaleja pentuja, mutta jo vuoden iässä alkaa paljastua ongelmia. Allergia. Paukkuarkuus. Ylivirittyineisyys. Turhauman kohdistaminen hampailla lähimpään kohteeseen. Perseelleen meni. Olisiko sittenkin sama sulkea silmänsä ja valita jalostuskoirat arpomalla. 

Senkin kasvattaja oppii vuosien varrella, että joku tietää asiat aina paremmin. Jollakin on aina asema arvostella toisten valintoja ja tekemisiä ottamatta asioista sen enempää selvää. Ja vaikka ottaisikin, niin silti on muka lupa puhua pahaa, mustamaalata ja arvostella. Mutta sinä päivänä, kun hoksaa sen ettei kaikkia vaan tarvitse eikä pysty miellyttämään, alkaa oma tekeminen helpottua. 

Luonneominaisuudet eivät ole millään tavalla objektiivisia tai mitattavissa, kun koiranomistaja kertoo niistä. Tuntuu, että terveysasiatkaan eivät ole, paitsi ehkä ne mistä saa numeroita jalostustietojärjestelmään virallisten tutkimusten muodossa. Minä voin pitää jotakin ominaisuutta hyvänä ja joku toinen pitäisi sitä huonona. Sellaista se vain on. Ihmisten kokemusmaailma on erilainen. Mutta tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, eli koiraperheen arkeen.

Kolme omatekemää.  

 Arki. Koiran kanssa elämisen kuuluisi olla tasaista ja helppoa. Koiranomistajan ei kuuluisi joutua tekemään mitään normaalista poikkeavia kikkailuja normaalissa arjessa koiran vuoksi. Toki vaaralliset esineet ja asiat kuuluu jokaisessa lapsi- ja koiraperheessä säilyttää turvallisissa paikoissa, mutta muuten. Koira pitäisi pystyä nappaamaan mukaan lenkille ihan niin, että vetää lenkkarit jalkaan ja laittaa koiran remmiin. Niin helppoa sen pitäisi olla. Ei sitä, että omistaja katsoo kelloa ja yrittää kiireellä ehtiä korttelikierrokselle ennen pahinta työstä palaavien ihmisten koiranulkoilutusaikaa. Ei sitä, että omistaja hiki päässä kerää taskut täyteen nakkeja, naksuttimia, superpalkkaleluja, kuonokopan tai kevlarhanskat. 

L-pentueen Celia.
Rescue- tai ongelmakoiraa hankkivat ovat valmistautuneet ja halunneet tarttua haasteeseen. Normaalin perhe- tai edes harrastuskoiran omistajan ei kuuluisi joutua etukäteen varustamaan kotiansa ja arkeaan mahdollista ongelmatapausta varten. Niitä ylläreitä tulee, se on selvää. Mutta se ei ole oletus, että ostat kotiisi ongelmakoiran, kun ostat kasvattajalta whippetin. 

Uutenavuotena on yhdenkään koiranomistajan silkkaa typeryyttä ottaa riskejä ja lähteä iltalenkille koiran kanssa klo 23, mutta silti vuodenvaihteen pitäisi sujua kotona suhteellisen leppoisasti ilman lääkereseptejä tai kylpyhuoneessa oleskelua. Toistuva, tasainen, ennakoitavissa oleva ja rutinoitunut arki on kaikille, niin kaksi- kuin nelijalkaisillekin ystäville, sitä mikä pitää elämän mielekkäänä. Sen avulla kestää myös niitä muutoksia ja ylläreitä. 

Yhdenkään koiran ei kuuluisi joutua ravaamaan eläinlääkärissä elämänsä aikana satoja kertoja. Yhdenkään koiran ei kuuluisi olla niin sairas tai huonovointinen. Onko sellaisen koiran ja omistajansa arki pääasiassa tasaista, huoletonta ja rentoa? 

L-pentueen Mana. 


Auttaminen. Kuinka paljon pystyt kasvattajana auttamaan? Kuinka paljon kukakin kasvatinomistaja tarvitsee apua. Osa tarvitsee apua ihan normaaleihin koiran kouluttamista tai sen kanssa elämistä koskeviin kysymyksiin. Osa painii ongelmien kanssa, joihin ei ole löytynyt apua edes koirankouluttajalta. Osa jännittää koiran kanssa kisaamista. Osa ei luota omiin tai koiransa taitoihin. Kasvattajan ei toki oikeasti tarvitse olla mikään kaiken osaava yli-ihminen, mutta olen tullut siihen tulokseen että melkoisen arsenaalin erilaisia taitoja tässä hommassa tarvitsee. Ehkä tärkeimpänä vain kuuntelemisen taito ja toisen ymmärtäminen. Siitä se lähtee. Vaikka ei oikeasti edes ymmärtäisi, niin ainakin kuunnella pitää. Halu auttaa on toisilla suurempi kuin toisilla, itselläni se on (valitettavasti ja samalla onneksi) suuri. Kun auttaa, antaa itsestään, ajastaan, osaamisestaan ja ajatuksistaan aina paljon toiselle. Auttaminen vie paljon, mutta edelleen se mielestäni antaa enemmän kuin ottaa. 
Olisi tottakai helpompaa, jos olisi ihmistyyppinä sellainen yksioikoinen ja mustavalkoinen. Asiat asioina, piste. Helpommalla pääsisi. Tästä päästäänkin seuraavaan, ainakin itselleni suurimmaksi haasteeksi muodostuneeseen asiaan, nimittäin siihen, missä menee raja. 
Whiplandian I-pojat Håkan ja Väiski kasvattajakisan podiumilla. 


Rajanveto. Vuosien kuluessa monista kasvatinomistajista tulee ystäviä. Yhteinen harrastus ja yhteiset arvot yhdistävät. Asioista ajatellaan suunnilleen samalla tavalla, ja jos ei ajatella niin saatetaan käydä keskustelua. Toista väheksymättä, toisen kantaa arvostaen vaikka vähän eri mieltä asiasta olisikin vielä senkin jälkeen, kun keskustelu on käyty. Suurin osa kasvatinomistajista näkee sen häilyvän rajan siinä, miten paljon kasvattajan niskaan on tarpeellista kaataa. Toisille siitä asiasta joutuu sanomaan, muistuttamaan, ehkä jopa suuttumaan. 

Olkoonkin, että kasvattajan kuuluu olla vastuussa kaikesta ja pystyä yli-ihmisenä vastaanottamaan suunnattoman määrä puhdasta paskaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Olkoonkin, että olet halunnut ihan omasta tahdostasi olla aktiivisena osana kasvattisi elämää niin iloissa kuin suruissa. Olkoonkin, että olet sosiaalisesti taidokas ja hyvä kuuntelemaan. Olkoonkin, että olet tehnyt jalostusvalinnat ja seisot niiden takana. Olivatpa ne lopulta hyviä tai vähemmän hyviä. Mutta siihen täytyy oppia vetämään raja, ettei anna kenenkään hyväksikäyttää kasvatinomistaja-kasvattaja -suhdetta väärin. Oman pahan olon tai pettymyksen purkamisväylänä. Perhe, ystävät ja muut läheiset ovat sitä varten, mutta koirasi kasvattaja ei. Koiran kautta ei. Jos olette muuten ystäviä ja puhutte asioista niiden oikeilla nimillä, niin ehkä sitten. Minua on vuosien varrella kiristetty ja uhkailtu uskomattomilla jutuilla, kun olen vetänyt liinat kiinni niskassa olevan paskalastin ollessa jo liian painava. Mutta ei siitä sen enempää, niistäkin olen oppinut ja laajentanut ymmärrystäni ja kokemustani. 

Mielestäni kasvattaja saa tuntea surua, epäonnistumista ja jopa huonoa omaatuntoa valinnoistaan, jotka kostautuvat kasvatin perheen arkeen. Vaikka itse kasvatankin koiria itselleni, minun täytyy aina muistaa se, että moni muu saa myös siitä yhdistelmästä kotiinsa koiran. Saa tulla paha mieli, jos joku haukkuu koiraansa. Ei se ole kukkahattuilua tai heikkoutta. Se on tässä roolissa täysillä elämistä ja olemista. Yhtälailla kasvattajalla on lupa iloita, riemuita, seisoa rinta rottingilla kun kasvatti onnistuu, pärjää, menestyy tai on aivan ihana perhekoira omistajiensa kainalossa sohvalla. 
I-pentueen Pami, joka onnistui täydellisesti veteraaniratamestaruudessa vuonna 2020. 

On kuitenkin opittava ajattelemaan myös niin, että se omissa käsissä kasvanut olento on eläin, lajiltaan koira ja rodultaan näöllään saalistava kilpajuoksija. Koiran pääasiallinen virka on tuoda ihmisilleen iloa ja elää onnellista ja tasapainoista elämää. Koiria otetaan ja koirista luovutaan erilaisin perustein, ja jokainen elämä ja arki on omanlaisensa. Kasvattajana ei voi sille mitään, että oma luonne ja persoona luo tietynlaisen tunneskaalan ja tietynlaisen näkökulman asioihin. Näkökulmaa voi onneksi kuitenkin laajentaa ja tunteita oppia käsittelemään ja säätelemään. Eikä kasvattajana kuitenkaan pysty koskaan täysin tietämään, tuntemaan ja kokemaan millaista arki on siellä perheessä sen koiran kanssa. Vaikka kuinka tiivisti mukana eläisi tai ajattelisi, että itselle asia ei olisi niin merkittävä ongelma tai että kyllä minä tuon selvittäisin. Minä en voi pelastaa koko maailmaa. 
Häsän kanssa Latviassa kesällä 2020. 

Omalla kohdallani tämä rajanveto on ollut ja varmasti tulee olemaan vaikein osa kasvattamisessa. Kun se raja ei ole selkeä, mitattava tai aina sama. Se muuttuu tilanteiden ja vuosien aikana. Tärkeimpänä näen kyvyn ja halun kehittyä kaikilla elämän osa-alueilla, jotka jollain tavalla liittyvät koirankasvatukseen. Vain sitä myötä kaiken tiedon, taidon, näkemyksen ja kokemuksen saa valjastettua toimivaksi kokonaisuudeksi. Ikinä tässä tuskin tulee valmiiksi. Aina tulee pettymyksiä ja epäonnistumisia vaikka mitä taikoja tekisi. Aina tulee myös onnistumisia ja ilonaiheita. Täydellisiä koiria, pentueita ja linjoja löytyy vain haaveunissa. 

Minulle on sanottu, että: "Kasvata paksumpi nahka. Älä ota itseesi. Miksi jaksat välittää tuollaisista asioista. Anna olla. Parempi kun et mieti."
Totta toinen puoli. Varmaan joissain asioissa olenkin osannut kehittyä niin, että en tule enää niin pahalle mielelle. Kokemus tuo näkemystä ja toisinpäin. Jokainen koirayksilö on erilainen, toisinaan pentu ja perhe osuvat yhteen kuin palapelinpalat, joskus kulmia hiotaan vielä vuosien jälkeen. Semmoista se on. Mutta. Minä haluan kaikesta huolimatta säilyttää itsessäni myös koirankasvattajana yhden tärkeimpänä pitämäni ominaisuuden ja se on välittäminen. Varmasti maksan siitä aina kovaa hintaa välillä, mutta mielestäni se on kaiken sen arvoista. 

Minä ja minun ainutlaatuinen Häsäni. 


Tältä se tuntuu. Kun kasvattaa tunteella. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luvan kanssa

 Odotuksia. Oletuksia. Olettamuksia. Toimintamalleja. Valmiit polut. Viitoitetut tiet ja reitit.  Talvella tapahtui monenlaista. L-pentueen ...