Häsä

 Koska voin, aion kirjoittaa tänne muistoksi fiiliksiä ja tunnelmia niistä ajatuksista, kun vieressä sohvalla nukkuu minun ensimmäinen kansainvälinen käyttövalio. 

Häsä oli muutaman kuukauden ikäinen, kun se juoksi ensimmäisen kerran pidemmän pätkän käsivieheellä. Täältä blogistakin taitaa löytyä postaus siitä, miten ihastelin ja ihmettelin sen tekemistä, olemusta, asennetta ja asentoa jo siinä iässä. Jotain itselleni ennennäkemätöntä. Vaikka minulla oli kuitenkin jo melkoisen taitavia koiria ollut useampi sitä ennen. Sen fysiikka ja asenne muutenkin liikkuessa esimerkiksi metsässä oli pienestä asti ihailtavaa. 

Häsä oli juuri tullut kisaikään, kun se pääsi juoksemaan Hyvinkäälle maastotreenin siskonsa Supin kanssa.  Veto oli ihan hurjan hieno. Muistan sen edelleen kuin eilisen ja tiesin siitä päivästä, että käsissäni on timantti myös tällä saralla. 

Ensimmäisen kisastartin esti kuitenkin paria päivää ennen alkanut kiima ja siitä muutama päivä eteenpäin koko maailma pysähtyi: Häsä loukkasi itsensä vakavasti metsässä juostessaan keppiin, joka repi siltä lavan etuosan niin pahasti, että meni nahan lisäksi kaksi lihasta kahdesta kerroksesta. Tikkejä oli 22. Mitään takeita ei ollut mistään. Juuri suuria odotuksia antanut tuleva kilpaura täyttä vauhtia tuleen. Ei varmuutta, että Häsä enää pystyisi tuon jälkeen mihinkään niin vaativaan. Pystyisikö edes kävelemään. 

Täällä tarkempi kertomus tapahtuneesta:

https://beatarinoi.blogspot.com/2018/11/sanaset-surullisesta-syksysta.html

Tästä kuitenkin selvittiin ja Häsä pääsi pitkän ja sisukkaan kuntoutuksen jälkeen palaamaan ensin normiliikuntaan ja lopulta kilpakentille. Ensimmäinen kisakausi (2019) ei oikein ehtinyt alkaakaan, kun juoksut taas katkaisivat sen heti toukokuussa. Heinäkuussa ilmeisesti toine greyistä astui sen jalalle maalla ja varpaasta venähti tyvinivel. Kuntoutusta ja teippailua pukkasi. Syksyllä 2019 Häsä oli palautunut kiimastaan ja siinä kunnossa kaikilta osin, että uskalsin ilmoittaa sen HVK:n kv-maastoihin Tuomarinkartanolle. Kaksi erilaista rataa teki sen, että johdossa olleet koirat eivät suoriutuneet enää finaalissa niin hyvin kun alkuerässä, mutta junan lailla puksuttava Häsä teki lähes täydellisesti samanlaisen suorituksen kuin alkuerässä pisteiden valossa. Sillä irtosi VOITTO ennätyssuuressa 36(!!) norminartun sarjassa. Siinä pätkähti myös ensimmäinen CACIL. Tuosta kuukauden kuluttua Häsä puikkelehti Hailuodon maastoissa sellaisen finaalin, että handlerilla nousi lähtöpaikalla karvat pystyyn. Tuomaritkin arvostivat, ja 264 pisteen finaalijuoksulla Häsä nousi seitsemänneltä sijalta voittoon taas kovatasoisessa narttusarjassa. 

Vuosi 2020 oli ensimmäinen pandemiavuosi ja kaikki oli joltain osin suljettu, osittain suljettu tai vain rajoituksin auki. Häsä sai jättipentueensa maaliskuun lopussa ja palatui siitä hämmentävän nopeasti, joten heinäkuussa oltiin jo kisakiikarein menossa Latviaan maastoihin, koska Suomessa ei järjestetty mitään. Jälleen kerran Häsä kisasi kovatasoisessa norminarttujen kv-kisassa itsensä voittoon, tällä kertaa Best In Field -pistein, taskuun lähti toinen CACIL. 

Siitä kuukauden päästä oli derbymaastot, joissa Häsä teki jälleen tasaista työtä ja sijoittui pronssille! Hailuodossa vielä kauden viimeinen kisa, viidennet Suomen maastot ja valioiva SERT toiselta sijalta taas parinkymmenen nartun seasta. 

2021 oli kausi, jolle minulla oli paljon odotuksia. Haaveilin jostain reissusta ulkomaille, ja ehkä parista Suomen arvokisasta pätevän Häsän kanssa. Mutta metsässä sattui huhtikuussa, taas. Häsä oli telonut polvensa johonkin, siinä oli pienehkö, mutta kivulias haava. Takaraivossa oli tunne, että kaikki ei ole kunnossa ja polvessa on jotain rikki. Ja olihan siellä, patellasiteen kiinnityskohta oli saanut sellaisen iskun, että siteen korjautuminen veisi kuukausia. Kisasuunnitelmien sijaan kalenteri täyttyikin Häsän jumpista ja kuntoutuksista. Vitutti. Mutta, koska halusin nähdä Häsän vielä lajissa, jolle sen sydän sykkii kaikista eniten ja missä sen silmissä roihuaa liekki, päätin tehdä vielä tälläkin kerralla kaikkeni sen kuntoutumisen eteen. 

2022, eli tänä kesänä, päästiin palaamaan maastoihin Häsän kanssa. Aloitettiin Keuruulta Whippet-harrastajien maastoista, joissa Häsä taas lähes ainoana nartuista teki kaksi lähes täydellisen tasaista suoritusta kahdella eri radalla ja sijoittui kolmanneksi isosta ja kovatasoisesta narttusarjasta (Ekku vei voiton älyttömällä finaalijuoksulla nousten ykköseksi sijalta 10..). Häsän tekeminen ei ollut muuttunut miksikään, ihan yhtä tasaisenvarmaa tekemistä kuin ennenkin. Itsevarmuus paistoi ehkä vaan entisestään nyt iän myötä. Katseltiin taas ulkomaan kisoja heinäkuulle, mutta en uskaltanut lähteä Viroon, koska Harjumaan kisapellot olivat aiempina kesinä olleet ilmeisesti aika huonot ja kovapohjaiset. Siispä kohteeksi valikoitui jo aiemmin hyväksi todettu Latvian Raiskums. Siellä Häsä teki jälleen kerran kaksi omannäköistä juoksua ja finaaleissa tykitti kuin pendolino raiteillaan lähes täydellisen suorituksen. Palkittiinhan se, sillä kolmannella CACILilla, joka oikeuttaa meitä anomaan Häsälle KANSAINVÄLISEN KÄYTTÖVALION ARVON! Ensimmäinen laatuaan meidän tallissa, en oikeastaan edes vielä tajua koko asiaa. Tästä kisasta tuli myös Häsän toinen BEST IN FIELD -suoritus. Sanoin sitä joskus pentuna Memmukopioksi, kun sen naaman väritys menee samalla tavalla, mutta myös tuo maastotaiturointi on kyllä ihan Memmutouhua. 

Kahdeksan kilpailua kolmella kilpailukaudella. Kolme CACILia kolmelta eri kaudelta. Kahdeksasta kilpailusta neljä voittoa. Kahdeksasta kilpailusta seitsemässä kisassa lopputulos kolmen parhaan joukossa. Joka kisasta SERTiin oikeuttava tulos. Kaksi Latvian maastomestaruutta. 5-vuotiaana maastoista pisteet 538. Joo, Latviassa ollaan ehkä anteliaampia kuin Suomessa, mutta hirveän kauaksi ei olisi tuosta Suomessakaan noilla juoksuilla jääty. 

Minusta niin hienoa, varsinkin kun ottaa huomioon sen, miten kovatasoinen on normikokoisten narttujen sarja meillä ja maailmalla. Siellä on uskomattoman vaikeaa voittaa tai sijoittua. Häsä on niin hieno ja hyvä kilpuri. En jatkossakaan aio kisauttaa sitä yhtään "ylimääräistä" vaan edelleen mennään ajatuksella, että laatu korvaa määrän. 

Minun oma kruununjalokivi, se on niin tärkeä ja rakas ihan vaan olemassaolollaan. Mutta se on myös mitä parhain harrastuskaveri. Ikuisesti ja äärettömästi maailmalle kiitollinen sinusta Häsä. Kirjaimet nimen edessä ei muuta sitä yhtään miksikään, mutta ne muistuttaa minua yhdessä koetuista hetkistä, kaikesta työstä niiden takana, sisukkuudesta ja uskosta hyvään. Me ollaan tiimi, timanttinen tiimi. 

Someähky

 Taas alan ajautua ajatukseen, että palaisi päivittelemään tänne blogiin kuulumisia lähinnä oman päiväkirjan tapaan, jotta jäisi mukavia muistoja joihin palata. Tuskin kuitenkaan Instagramista eroon pääsen, mutta Facebook-tauon aikana (melkein 2 vuotta) sen merkitys katosi lähes kokonaan, enkä juuri vietä siellä enää aikaa. Todella koukuttavia sovelluksia, enkä voi väittää etteikö niistä olisi paljon hyötyäkin. Välillä vaan tuntuu siltä, että päivittämisestä tulee velvollisuus. En tiedä miksi. 

Välillä ihmisillä lähtee mopo keulimaan todella pahasti mitä tulee keskusteluihin somessa, veikkaan että livenä, tai edes niin että toisen kasvot näkee vaikka Teams-yhteydellä, asiat pystyttäisiin keskustelemaan huomattavasti asiallisemmin. Eipä tuokaan nyt sinällään juuri minua kosketa, sillä nykyään olen uskomattoman laiska osallistumaan somessa käytäviin keskusteluihin. Vaikka voisi välillä olla ihan sanottavaakin. En vaan oikein enää näe hyötyä siinä, koska ei ketään lopulta kiinnosta se minun mielipiteeni. Asetelma on lähes aina me vs te, ja ihmiset ovat äärettömän harvoin valmiita edes lukemaan vastapuolen kommetteja ajatuksella, jotta omia näkökulmia voisi laajentaa tai toisen lähtökohtia ymmärtää. 

Sen sijaan keskustelen, pohdin, kyselen, kyseenalaistan ja kypsyttelen ajatuksiani paljon kirjallisuuden ja hyvien keskusteluiden avulla. Minulla on monta todella monipuolisesti ajattelemaan kykenevää kasvattaja- ja harrastuskaveria, joiden kanssa käyn usein antoisia keskusteluja monista eri aiheista liittyen koiramaailman ilmiöihin. 

Instagram toimii minulle päiväkirjan tapaan hyvänä alustana jakaa esimerkiksi videoita (tämä bloggerin alusta ei toimi siinä) ja nähdä oma ja koirien kehitys ja oppiminen sitä kautta. Mutta en oikein jaksa enää selata siellä mitään järkevää, katselen vain typeriä reelsejä. Asiasisältöä alustalla on jonkun verran, mutta enemmän minusta tuntuu että moni keskittyy jakamaan hienoja kuvia. Eikä siinä mitään, itsekin tykkään nykyään valokuvaamisesta ja mielelläni jaan kuvia muidenkin iloksi, ja samalla näen kehitykseni myös sillä saralla. Toimii some myös piirrostilausteni kanavana.

No kuitenkin, tällä hetkellä on ähky. Kun on tottunut viettämään tuntikausia päivässä puhelin kädessä selaten somea tarttumatta sinällään oikein mihinkään, on yhtäkkiä vaikea olla ottamatta puhelinta käteen. Olen riippuvainen. Eilen tartuin pitkästä aikaa kirjaan. Puhelimen merkkiäänet kuitenkin keskeyttivät lukemisen jatkuvasti ja jouduin hiljentämään sen. Kun olen luonut aktiivisen somemaailman, niin sitähän se sitten on. Se yrittää vetää minua heti takaisin. 

Päätin kuitenkin, että jatkossa keskityn enemmän taiteeseen, lukemiseen ja koirien kanssa touhuiluun ja jaan omaksi ilokseni instagramiin sisältöä, mutta en juuri jaksa sovellusta selailla. Minun ei tarvitse olla koko ajan online tai saatavilla. 

Sitten blogin aiheeseen, eli koirajuttuihin: 

Ilon kanssa käytiin sydämen kontrolliultrassa ja saatiin ihan parhaita mahdollisia uutisia! Eteisen laajentuma oli esimerkiksi pienentynyt ja sivuääni madaltunut reilusti aiemmasta. Lääkitys pelaa superhyvin eikä sydämen vuoksi tarvitse todennäköisesti huolta kantaa koko Ilon loppuelämän aikana. Kardiologi ehdotti, että voisin siirtyä antamaan pitkäkestoisen nesteenpoistolääkkeen vain joka toinen päivä. Melkoisen mahtavia uutisia. 

Häsän uusintaultraa suunnittelin siihen saumaan, kun A-pentujen jalostusasiat ovat ajankohtaisia jotta saadaan tuore tieto Häsän sydänasioista. Nopsa täyttää syksyllä kahdeksan, joten sen voisi uusintaultrata vaikka tämän vuoden lopussa. Whippeteillä läppävuodot ovat harmillisen yleisiä vanhemmalla iällä, enkä tiedä vielä miten Ilon sairaus tulee näkymään sen jälkeläisissä tai lastenlapsissa. Toivottavasti mahdollisimman vähän, eli että olisi sitä iän tuomaa enemmän kuin periytyvää. Mutta tulevaisuus näyttää sen. 

Muillekin koirille kuuluu hyvää, normaalia arkea ja harrastuksia. Häsän kanssa on kisailtu agilityssa ja laji on kyllä vienyt mennessään. Mietin edelleen, että uskallanko viedä Häsää vielä vinttikoirakisoihin, koska agility on meille aivan ihanaa yhteistä tekemistä ja jos polven patellaside ei kestäisikään vinttikoiralaleja ja sitä myöten menisi sitten mahdollisuus agilityyn.. niin kyllä harmittaisi. Mutta katsotaan sitäkin, kevään tullen aloitetaan lyhyemmillä viehevedoilla ja sitten näkee tilanteen. 

Iisalmivuosi alkaa olla yli puolen välin. Huh. Suoraan sanon, että olen kyllä aivan kyllästynyt olemaan täällä ja täältä on liian pitkä matka joka paikkaan. Mutta oli tässä vuodessa hyvääkin, nimittäin Pulu.

Luvan kanssa

 Odotuksia. Oletuksia. Olettamuksia. Toimintamalleja. Valmiit polut. Viitoitetut tiet ja reitit. 

Talvella tapahtui monenlaista. L-pentueen Celian elo kotikulmilla oli käynyt liian stressaavaksi. Vyyhti oli sekava ja valtava. Celia pelkäsi remmilenkeillä vieraita koiria ja koki parhaaksi aloittaa niin kovan mekkalan, että vastaantulija varmasti kiertää kaukaa. Harmi vaan, että tämä pelkoaggressio oli alkanut purkautua myös hampaiden kautta lähimpään kohteeseen eli perheen villakoiraan ja pari kertaa jopa omistajan pohkeeseen. Celia stressasi elämistä, hyppi ja ryntäili päin autoja ja pyöriä ja sillä epäiltiin atopiaa tai ruoka-aineallergiaa eikä perheen arki ollut millään muotoa rentoa ja tavallista koiraperheen arkea.

Omistaja kysyi, ottaisinko Celian hoitoon vähäksi aikaa ja katsoisin pääsenkö sen käytöksen taakse. Omat kuusi koiraa, yksi niistä äärettömän aktiivinen vajaa vuosikas pentu ja arki kerrostalossa oli toki jo aivan riittävästi omille voimavaroille, mutta päätin yrittää auttaa. Tarkoitus oli, että kaikkien osapuolten stressitasot saataisiin oikeasti laskemaan riittävän pitkällä "lomalla". 

En nyt tässä postauksessa keskity sen enempää Celiaan, mutta tein töitä sen kanssa kuuden viikon ajan ja se todella auttoi koiran uudelle alulle omassa kotonaan. Pääasiassa se eli mukana meidän normaalissa arjessa, mutta päivittäin panostin sen kanssa erilaisiin stressitasoja laskeviin tehtäviin ja opetin sille uudenlaiset toimintamallit ohitustilanteisiin. Allergiat katosivat eikä Celia ei rapsutellut enää. Opin itse noiden kuuden viikon aikana ihan älyttömän paljon koirista ja tankkasin tietoa kuuntelemalla äänikirjoja ja luentoja. En lopettanut oppimistani Celian palattua kotiin, kiinnostus jäi. Ja Celia sai uuden alun. Todellakin kaiken sen työn arvoinen ajanjakso, kaikkien kannalta katsottuna. 

Siinä samalla sitten tuli käytyä muutama keskustelu ja Nippu lähti huhtikuussa olleen kiiman jälkeen kokeilemaan elämää Presto-greyn kaverina. Tiesinhän minä sisimmässäni, etten ole Nipulle oikea ihminen. Ettei minun elämäntyylini jatkuvasti reissaten ole oikea reissaamista stressaavalle eläimelle. Nippu ei ollut parhaimmillaan narttulaumassa, se loisti ollessaan urosten kanssa. Olin oppinut ymmärtämään Nippua ja rakastin sitä sydämeni pohjasta. Ehdottomasti halusin pitää sen. Halusin pitää unelmieni kuuden koiran lauman, joka toimi kuin ajatus ja sai ihmiset huokailemaan kadulla ihastuksesta. 

Meidän lauma toimi. Periaatteessa kaikki oli kunnossa. Koirat tulivat hyvin toimeen keskenään, arki sujui. Koska olen ottanut nämä koirat, olen velvollinen huolehtimaan niistä alusta elämän loppuun asti. Mitä muut ajattelevat, jos kasvattajana laitan omia koiriani uusiin koteihin. Minähän olen hyvä koirien kanssa, pitäisihän minun saada hommat toimimaan. 

Eihän kyse ollut ollutkaan enää pitkiin aikoihin isoista ongelmista tai harmeista. Vaan siitä, että kenen näkökulmasta asioita tarkasteltiin. Nyt oli aika katsoa tilannetta koirien silmin. 

Eihän me ihmisperheenjäseniäkään laiteta vaihtoon, jos hommat menee vaikeiksi. Joo ei lapsia ei saa vaihdettua, mutta jos puhutaan geeneistä ja periytymisestä niin samoja ominaisuuksia kulkee samoissa suvuissa ja pääsääntöisesti voi olla aika varma myös samaa sukua olevien koirien tulevan toimeen keskenään, koska niillä on jo lähtökohtaisesti samanlainen geeniperimä ja sitä kautta luonteenpiirteet ja käyttäytyminen. Sitten kaikki muut uusioperhekuviot alkaa olla myös ihmisten arjessa jo ihan nykypäivää. Ja koirienkin. Kun haetaan sitä kaikille hyvää ja toimivaa arkea se vaatii joskus muutoksia laumakokoonpanoissa. Toisinaan ne ovat luonnollisia ja liittyvät vaikka vanhan koiran kuolemaan, toisinaan ihmisellä voi olla näppinsä pelissä. 

Koirat eivät saa valita, millaisessa laumassa ja kenen kanssa ne elävät. Jos ne saisivat valita, ne varmasti valitsisivat. Mutta ne eivät saa. Vastuu ja valta on meillä ihmisillä. Toiset palapelin palat ne osuu täydellisesti yhteen ja toiset voi olla muodollisesti ok, mutta kuvio on silti väärin. Ja niin edelleen. On turhaa roikkua väkisin jossain toimimattomassa. Elämä on tässä ja nyt, olisi ihanaa jos jokaisesta päivästä voisi nauttia. Oikeasti. Ja elää itselle, eikä muille. 

Nippu sujahti uusiin ympyröihin hämmentävän kivuttomasti. Uudet omistajat tiesivät Nipun taustat ja panostivat esimerkiksi yksinoloon heti ihan uskomattomalla tehokkuudella. Kun näin videoista ja kuvista Nipun olemista ja olemuksen, olin aivan varma siitä, että tämä päätös oli oikea. Nippu oli paras versio itsestään. Nipulla ja sen uudella ihmisellä on sellainen samanlainen yhteys, kun minulla on Häsän kanssa. Voisiko Nipulle enää enempää toivoa?

Lopulta päätös ei ollut vaikea. Ennakkoon ajateltuna tunsin epäonnistumista, häpeää, surua, ikävää. Nyt, kun Nipun muutosta uuteen, sen ikiomaan ja sille täydelliseen, kotiin on jo useampi kuukausi on päällimmäisenä tunteena kaikista onni. Ilo koiran puolesta, ilo sen uusien ihmisten puolesta kuinka mahtavan koiran he saivat itselleen ja ilo jäljelle jääneen lauman puolesta siitä, miten palaset jokaisen hyvinvoinnin eteen jatkoivat loksahtamista paikoilleen. 

Mei nimittäin päätti jäädä maalle "mummun ja ukin" ja Mokka-heelerin omaksi greyksi. Kesän aikana se ei enää lähtenyt autoon, kun sitä maalta lähtiessä pakkasin. Nyt sille on maalla jääkaapissa kuulemma aina oma karjalanpiirakkapussi ja peti makkarin lattialla (joustinpatja lampaantaljalla). Toki me nähdään Memmua nyt viikottain, kun ollaan työkomennuksella Iisalmessa tuleva toimintakausi. 

Yhtäkkiä minun kuuden koiran laumani oli kutistunut neljään whippetiin. Nopsassa oli tapahtunut valtava muutos kokonaisvaltaisen rentouden ja leikkisyyden suhteen ja tajusin, että se oli jännittänyt greyiden riehakasta ja iloista olemusta ja kokoa. Irtiollessahan sitä ei nähnyt, koska siinä Nopsaa liikuttivat ihan muut lähtökohdat, mutta muussa arjessa muutos oli huomattava. 

Olen luvan kanssa reissannut ihan koko kesän. Olen luvan kanssa nauttinut täysin rinnoin matkustamisesta, autossa ja hotelleissa olemisesta nauttivista whippeteistä ja niiden helppoudesta. Keneltä sen luvan hain ja sain? No ihan itseltäni. 

Tänä kesänä ei oo juuri kisailtu, Nopsa on käynyt treenikaverina ja juoksi vetskumaastoissa, mutta muut on olleet telakalla. Häsä loukkasi polvensa patellasiteen kiinnityskohdan huhtikuussa metsässä keppiin (yllättääkö?) ja siitä alkoi sitten saatanan monen kuukauden sairasloma ja kuntoutus. Nyt, elokuun loppupuolella on alettu taas nauttia koko porukan yhteisistä irtilenkeistä. Häsän pitäisi kuntoutua vielä ihan kisakoiraksi, mutta ei tietenkään tälle kautta ehdi enää. Harmitti ihan vimmatusti silloin huhtikuussa, mutta nyt katselen mennyttä kesää ja normaalista poikenneita seikkailuja onnellisena. 

Ajelin whippetien kanssa Lapissa kahteen otteeseen. 

Tehtiin kaikkea muuta, kuin treenejä tai kisoja ja kesä muodostuikin sitä mukaa kuuden viikon kesäloman aikana oikeaksi kesäksi. Sellaiseksi, ettei tiennyt mikä päivä on ja milloin pitäisi olla missäkin. Olinkin kaivannut tuollaista aitoa lomaa ihan hirvittävän paljon. 

Tämä hieno lauma. 

Ekstra teki kiiman huhtikuun puolivälissä, eli se oli valeraskaana valtaosan kesästä. Käytiin ihan pari kertaa ottamassa koppilähtöä ratavieheen perään, mutta sen enempää ei tehty. Koira oli vireeltään ja fysiikaltaan ihan normaalista poikkeava. Mutta ei tämä kyllä haitannut, koska Ekstra sai luvan kanssa kasvaa rauhassa whippetiksi. Elokuun puolivälissä palattiin treeneihin ja entisen puolen tunnin sijaan radalle ajelee taas vaihteeksi 2h 40min eli viikottain ei tulla ovaalia kiertämään. Eikä tultaisi muutenkaan, mutta nyt välimatka rajoittaa sen verran että ei ehditä ehkä enää kuin muutamiin ratatreeneihin. Ei se mitään, onneksi on oma käsiviehe ja aika monta tulevaa vuotta aikaa harrastaa. Tämä syksy treenataan ja ehkä debyyttikisa voisi olla Hailuodossa. Ehkä. Ensin mietin HVK:n syysmaastoja, mutta en sitten ehkä viitsi vielä kiirehtiä sinne. Ei lähdetä kisoihin harjoittelemaan. 

Syksyn värejä näkyvissä.

Semmosta meille tällä kertaa. Luvan kanssa nautin elämästä pienemmällä laumalla ja olen onnellinen jokaisen koirayksilön onnesta. 

Sitä saa mitä tilaa?

 En oikein tiedä, mistä ja miten tämän tekstin aloittaisin.

Enkä tiedä vielä mihin sen lopettaisin. 

Ensin voisin kertoa Nopsan tarinan. 

Nopsa on ensimmäisen pentueeni kuudentena syntynyt pentu. Virallisesti Whiplandian I-pentue ei vielä ollut minun, mutta käytännössä se oli. Nopsa oli ja on taistelija. Pentuvihkoon kirjoittamani luonnekuvaus muutaman päivän iässä meni näin: "Nopsa on vahvatahtoinen, sisukas takatissien taistelija." Se oli varsin normaali pentu, hirveän itsenäinen eikä niin paljon menossa ensimmäisenä kaikkialle kuin muut. Se viihtyi ongelmitta yksin toisessa huoneessa, asioihin se suhtautui rauhallisesti ja tuumaillen, mutta se ei kuitenkaan pelännyt mitään. Nopsa muutti 8 viikkoisena omaan kotiinsa vuosikkaan whippetin ja aikuisen japaninpystykorvan kaveriksi. Omistaja teki yötyötä ja Nopsa ei juuri saanut normaaleja arkielämän kokemuksia, kun iltalenkkiaika oli klo 5 aamulla ja sitten nukuttiin päivä. Talouden vuosikas whippet oli mallia AD/HD ja Nopsa taas enemmän rauhallinen sisällä ollessaan. Huono yhdistelmä, Nopsa ei pentuaikana saanut nukkua riittävästi ja hyvä lepo ja sitä myötä turvallinen olo kun on kaiken oppimisen perusta. Omistaja kertoi, että Nopsa ei oikein halua tutustua mihinkään uuteen ja se pelkää autoja ja liikennettä. Lenkillä oli sattunut jokin ikävä koirakohtaaminen, jonka Nopsa oli joutunut hoitamaan "ajamalla hyökänneen koiran pois". Pentueen puolivuotistreffeiltä Nopsa yllättäen muutaman sattuman summana jäikin meille, ja se oli ehdottomasti paras ratkaisu kaikille.  

No siinä se sitten oli. Pieni, jäntevä punabrindle. Omassa kuplassaan piilossa maailmalta.  

Nopsa oli pentutreffeillä hämmentynyt ja sitä ahdisti selvästi koko touhu. Maneesissa muut pennut juoksentelivat normaalin puolivuotiaan pennun tavoin Nopsan seistessä ihmisten jaloissa selvästi aavalla merellä ilman ankkuria ajelehtien. Nopsa teki noin yhden pissan päivässä, koska se ei oikein uskaltanut tehdä tarpeitaan minnekään. Se vihasi autoilua, eikä suostunut autoon omasta tahdostaan. Se pelkäsi vieraita koiria ja rähisi niille remmissä koko selkäharjas pystyssä sylki suusta lentäen. Nopsa ei ajanut viehettä. Se vain tuijotti tyhjyyteen hakien turvasatamaa, jota ei ollut olemassa. Siksi Nopsa olikin oppinut toimimaan ja ratkaisemaan asiat itse. Se ei juuri luottanut ihmisiin tai siihen, että ihminen suojelee sitä ja pitää sen puolia. Se oli suojassa paksun kuoren alla, eikä aikonut tulla sieltä ulos. Ensimmäisellä viikolla takaisin meidän laumassamme lähdettiin lenkille ystäväni villakoirien kanssa. Nopsa päätti, ettei se aio tutustua villakoiriin ja se karkasi neljäksi tunniksi hiekkamontun metsään, pakoon tätä maailmaa. 

Meillä oli kaksi isoa haastetta: pelkoräyhääminen remmissä ja luottamuspula ihmiseen. Nopsa pelkäsi vieraiden koirien lisäksi lapsia, vanhuksia ja kammoksui monia naisia. Nopsa asettui nopeasti osaksi meidän arkea, eikä mennyt montaa viikkoa kun päivitin facebookiin miten Nopsa oli lenkillä vilkaissut vastaantulevaa haukkuvaa shelttiä ja kääntynyt katsomaan minua juuston toivossa. Tästä huolimatta Nopsan kanssa tehtiin töitä useampi vuosi niin, että remmilenkeillä taskuissa oli aina valmiina nameja kontaktista palkkaamiseen. Autoilu oli nopeasti Nopsan mielestä muuttunut sairaan siistiksi, koska autolla pääsi aina mukaviin paikkoihin. Nopsalle oli tärkeää saada onnistumisia ja sen piti oppia tietämään, että se oli upea pieni whippet kuonosta hännänpäähän. 

Siitä, miten viehettä ajamattomasta whippetistä sai huikean kisakoiran kerron tarkemmin esimerkiksi täällä blogissa Nopsan omalla sivulla. Tämä postaus ei keskity niinkään viettijuttuihin, joten en avaa sitä tähän sen enempää. 

Nopsa kasvoi vuosien varrella ihan entisen poikaystäväni koiraksi, yksi syy oli myös se, että minä pidin sen muutamia ominaisuuksia todella ärsyttävinä. Nopsa oli sieltä kuplasta päästyään nopeasti muuttunut kiihkeäksi ja helposti kuumuvaksi koiraksi, joka kuitenkin paineistui helposti jos huomasi minun turhautumiseni johonkin asiaan. Nopsan epäonnen vuosi 2018 oli todella huono. Alkutalvesta sille meni hiekotushiekkaa takajalan anturaan. Kiviä kaiveltiin anturasta kahteen otteeseen. Kuormitus toiselle puolellen sai aikaan sen, että Nopsalla revähti toisesta jalasta gracilis. Parin kuukauden päästä revähti myös toinen. Syksyn mittaan samasta jalasta revähti jokainen lihas kintereeseen asti. Eli Nopsa oli remmissä ja paljon. Se ei kauheasti tykännyt uida uimalassa, koska minä jouduin hermoilemaan siellä sekoileville greyhoundeille ja ärsyynnyin myös Nopsan nössöilystä altaan reunalla. Arvaatkaapa uiko se, kun minä hermoilin sille ja yritin käskeä altaaseen. Ei uinut, ei. 

Kun erottiin, tulikin eteen tilanne, jossa minun ja Nopsan piti oikeasti alkaa kohdata toisemme. Nopsa on ollut opettavaisin koirani, koska se peilasi taitavasti oman toimintani ja asennettani kaikkeen. Edelleen se on, mutta nykyään tilanne on erilainen. Nopsa ei ollut kovin tykännyt mistään kotitokoilusta tai temppuilusta. Sillä tuli nopeasti stoppi tekemiseen, jos mentiin liian vaikeisiin juttuihin. Ja minä taas tykkään enemmän eläimistä, joita pitää mieluummin hallita ja tasoitella, kuin tsempata ja nostaa. 

Oikeastaan vasta Nipun ongelmien myötä avasin silmäni. Enhän minä voi survoa kaikkia koiriani samaan muottiin. Kukaan ei ole edeltäjänsä kaltainen, ei edes verisukulaiset keskenään. Sen sijaan, että aina vertailtaisiin sitä yksilöä muihin ja etsittäisiin siitä niistä toisten ("hyvien") koirien ominaisuuksia, täytyisi vaan pysähtyä ja nähdä jokainen yksilönä. Jokaisessa on hyvää. Toiset sulkevat sen kuorensa, jos ne eivät saa ihmiseltään kannustusta eikä ihminen huomaa niissä olevaa potentiaalia. Harva koira elää onnellisena, jos ainoa palaute on huonoa palautetta. Ihmismieli vertailee jatkuvasti. Miksi tuo jo osaa, miksei tämä osaa? Miksi se oli tässä vaiheessa ihan erilainen? 

Vieläkään, 6,5-vuotiaana, Nopsa ei juurikaan tykkää vieraista koirista. Mutta! Se sietää niitä hyvin ja pystyy olemaan tyynesti. Viimeisen puolen vuoden aikana otin tavoitteeksi tehdä myös Nopsan kanssa jotain. Agilityssa se olisi oikeasti ihan mukiinmenevä harrastuskaveri, mutta se paineistuu herkästi sielläkin jos ei mene niin sanotusti putkeen heti. Mutta eihän sitä voikaan olettaa, että me mentäisiin nollapohjilla suoraan agilityhalliin tekemään rataa. Aloin siis säännöllisesti treenailla kaikenlaista pientä, kai jopa turhaa, Nopsan kanssa muutamana iltana viikossa naksuttimella. Aluksi sai ihan oikeasti hillitä itseään, koska koira saattoi seisoa kymmenen pitkää minuuttia paikoillaan tekemättä mitään, kun odotin että se tarjoaisi ratkaisua itse. Muutama kuukausi siinä meni, että Nopsa hoksasi. Hän voi yrittää, sitten kun onnistuu saa naksauksen ja palkan. Silloin kun ei onnistu ei tapahdu mitään. Ei edes negatiivista palautetta. Nopsa kuoriutui kuplastaan jo 2016, mutta nyt se vasta on puhjennut täyteen loistoonsa. Kun minä aloin ymmärtää merkityksellisiä asioita koiran omistamisesta. 

Täysin samaa aloin tehdä Nipun kanssa. Sen järkyttävä sekoilu ja kiihkeys pääsi oikeuksiinsa naksuttimella harjoiteltavassa "palkkaan kaikesta mitä se tarjoaa". Negatiivista palautetta ei enää tullut. Yhtäkkiä huomasin, että Nippu kuuntelee minua lenkeillä. Sillähän menee holtti normaalisti juostessa kokonaan, eikä siihen saa mitään otetta kun se riehuu ja repii muiden vaatteita ja juoksee päättömänä. Nykyään se kuuntelee minua! Ja tottakai minä tulen siitä iloiseksi, annan hyvää palautetta ja palkkaa ja kierre on valmis. Kerrankin hyvästä. Hyvän kierre. 

Tärkeintä olisi oikeasti kaivaa, nähdä ja tuoda kaikkien tietoon se hyvä jokaisesta koirasta. Sitä mukaa oma suhtautuminen muuttuu, sitä mukaa koiran toiminta muuttuu ja kaikki osapuolet voivat voimaantua.

 Rakkaus pitää sisällään hyvän huomaamisen, kannustamisen ja lisäksi myös johdonmukaisuuden ja tarvittavat rajat. Rajat luovat turvaa ja luottamusta. 

 Kun hankkii koiran, ei saisi olettaa että saa valmiin pehmolelurobotin, joka tietää ja osaa asiat luonnostaan. Luonnostaan "helppoja" eli reagoimattomia, rauhallisia ja tasaisia koiria on toki olemassa. Mutta esimerkiksi itselleni ja omiin harrastuksiini sellainen koira ei olisi toivottava. Siksi en hanki spanielia, siksi olen hankkinut whippetejä ja greyhoundeja. Molemmat rodut ovat saaliinsa kiinniottavia ja tappavia saalistajia. Halusin koiran, jota ei kauheasti kiinnosta muut saati vieraat ihmiset tai koirat, vaan se on itsenäinen ja laumakeskeinen. 

Toisilla ihmisillä ongelmien kohtaaminen ja niistä selviäminen on hankalaa. Kaikilla elämän osa-alueilla. Siihen lisäksi sitten harmaita hiuksia tuottava koirakaveri. Onhan siinä tekemistä. "Ei onnistu meillä, ei minulla ole aikaa, ei se toimi, ei se pysty, ei se halua, se menee liian kierroksille..." selityksiähän voi keksiä loputtomiin. Eikä se missän nimessä ole väärin vaikka haluaisi luovuttaa. Koirahan hankitaan kasvattajalta tuomaan iloa ja onnea. Ne, jotka haluavat rescue- tai ongelmakoiran, ovat valmistautuneet erilaiseen haasteeseen ja siksi he jaksavatkin tehdä töitä arjen sujuvuuden ja ennen kaikkea sen koiran eteen. 

Miten siitä selviää, kun koira osoittautuukin olevan kaikkea muuta mitä halusit ja tilasit vaikkapa vuosien selvitystyönkin jälkeen. Jos halusit sosiaalisen ja avoimen whippetin, joka ei lähde lenkeillä hajujen perään, tulee toimeen jokaisen elollisen olennon kanssa eikä reagoi mihinkään. Jos saatkin riistaverisen, kovan, reaktiivisen ja hyvin itsenäisen koiran, jota ei kiinnosta ihminen muuta kuin ruokakupin täyttäjänä. Mitä vittua nyt. 

Ensimmäisen yksilön jälkeen sitä kuvittelee saavansa toisen samanlaisen. Väärin. Et varmasti saa. Minä tottakai odotin toisen greyhoundini olevan samanlainen kuin ensimmäinen. Hah, ne ovat lähestulkoon yö ja päivä. 

Itse heräsin koko tähän ajatukseeni koiramuotista ja vertailujen ongelmaan vasta siinä vaiheessa, kun Nipulle oli jo pari kotiehdokasta, jotka peruuntuivat lopulta muista syistä. Hoksasin, että kohtalo tässä yrittää kovasti nyt kertoa minulle jotain. Herätys! Kun käy pohjalla on suunta enää ylöspäin. Kun annoin itselleni luvan luovuttaa aloin vasta päästä eteenpäin. Olen tehnyt virheitä, ollut koirilleni epäreilu ja epäjohdonmukainen kun on vaan väsyttänyt liikaa se jatkuva kusen ja paskan siivoaminen elämää stressaavan greyhoundin jäljiltä. En ole ollut joka hetki sitä, mitä koirani olisivat ansainneet. Mutta hyvä tekee hyvää, eivätkä koirat onneksi muistele pahalla, ainakaan pitkään. Ne elävät hetkessä ja ovat iloisia silloin, kun me ihmiset voimme hyvin ja nautimme hetkistä koiriemme kanssa. Ne ovat iloisia jokaisesta uudesta aamusta ja jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus. 

Olen aina ollut ratkaisukeskeinen, mutta Nipun kanssa olin vaan väsynyt. Nippukin oli mielestään eksäni koira. En juuri tykännyt siitäkään, kunnes oltiinkin yhtäkkiä kahden ja meidän piti alkaa opetella tulemaan toimeen keskenämme ja muodostaa jonkinlainen joukkue yhdessä muun lauman kanssa. Ei aina tarvitse onnistua eikä aina tarvitse jaksaa yrittää. Joskus saa olla luvan kanssa väsynyt. 

Mehän tiedetään, että kaikessa oppimisessa ja kehittymisessä täytyy ottaa se askel sinne epämukavuuszonen puolelle, että mitään muutosta voi alkaa tapahtua. Mukavaa tai helppoa se ei ole, eikä siinä heti näe edes järkeä. Niinkuin Nopsakin, sen oli niin paljon helpompaa elää kuplassaan ja karkottaa sieltä kaikki tunkeilijat pois. Vaati siltä hirveästi alkaa kohdata maailmaa.

Mikään ei tapahdu itsestään. Koira ei suoraan sohvalta juokse itseään maastoista valioksi. Koira ei sormia napauttamalla opi suorittamaan 10 esteen agilityrataa. Koira ei tiedä yhteiskuntamme normeja, se tieto ei asu koirassa. Vietit ja reaktiot sen sijaan kulkevat jokaisen koiraeläimen selkärangassa. Ne eivät aina välttämättä ole toivottavia ominaisuuksia: esimerkiksi vietikkään vinttikoiran kanssa voi olla noloa jos se saa hepulit puistossa kesken eväsretken puiston poikki pyyhältävästä oravasta ja kaataa mennessään mehukannun picknick-viltille. Koirat haukkuvat, se on niiden tapa kommunikoida. Koirat saavat haistella, merkkailla ja olla reviiritietoisia. Riippuen rodusta ja rodun käyttötarkoituksesta tietyt ominaisuudet ovat korostuneempia kuin toiset. Mutta koirat pysyvät koirina. 

Nykyään on kiire. Kiire suorittaa, onnistua ja oppia. Tulla hyväksi, parhaaksi. Pysyviä muutoksia ei tietenkään koirankaan kanssa saa tekemällä työn puoliksi tai jättämällä kokonaan tekemättä. Koirat ovat kuitenkin älykkäitä eläimiä, ne oppivat asioita nopeasti. Mikä rajoittaa koirani oppimista. No minä. Joskus ympäristö, joskus perimä. Mutta suurin rooli on minulla. Se mikä toimii toisen kanssa ei toimikaan enää seuraavan kanssa. Mutta keinoja on, loputtomasti. Kaikkiin ongelmiin on aina jokin ratkaisu. Joskus se ratkaisu löytyy jonkun toisen ihmisen luota, mutta ratkaisuhan sekin on. 

Mietipä, saako mitään oikeasti hyvää ja laadukasta halvalla saati ilmaiseksi. 

Minä aion jatkossa ymmärtää jokaista koiraani, arvostaa niitä ja oppia rakastamaan niitä kaikkine ainutlaatuisine ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Vaikka niillä on ja tulee olemaan asioita, joista en pidä tai joita en niihin valitsisi. Vaikka joku ajattelisi niitä mitä tai pyörittelisi silmiään niiden tekemisille. Vaikka joskus meneekin perseelleen. Vaikka joskus hävettää. Mutta niin kauan, kun hankin pehmolelujen tai robottien sijaan eläviä eläimiä, saan olla vain ja ainoastaan kiitollinen niiden seurasta elämässäni. Matkaan mahtuu ylä- ja alamäkiä, sitä se on. Elämä. Elämä koirien kanssa. 

Kasvattamisesta tunteella

Miksi ja miten minusta tuli kasvattaja? Ei minusta pitänyt tulla. Ilo tuli minulle sijoitukseen ja muutaman muuttujan jälkeen huomasin, että Whiplandian I-pentue vipelsi oman keittiöni nurkassa. Siitä se alkoi, matka jollaista en osannut kuvitella. 

Whiplandian P-pentue kesällä 2017 

kuva: Kerttu Tuomi

Omiin käsiin syntyneisiin pentuihin muodostuu ihan erityinen tunneside. Niiden elämässä pentulaatikon jälkeen haluaisi pystyä liihottelemaan kaiken pahan poistavana suojelusenkelinä, jolla on aina lääkkeet ja neuvot ongelmallisiin tilanteisiin. Onko kasvattajana olo sitä? Ehkä se on, jos on tällainen kukkahattukasvattaja, joka suhtautuu asioihin suurimmaksi osaksi tunnepohjalta. Tarvitseeko minun kantaa vastuuta jokaisen pennun elämästä sen jälkeen, kun ne muuttavat omiin koteihinsa. Ei varmasti, eikä oikeastaan olisi edes tarvetta, kun niillä on aivan älyttömän hyvät ja järkevät omatkin ihmiset ympärillään takaamassa hyvän ja tasapainoisen arjen. Silti minä kannan. 

Tämä kirjoitus ei koske käytännön asioita pentueen maailmaan saattamisessa, kasvattamisessa, ruokkimisessa tai muussa sen semmoisessa. Tämä ei myöskään koske sitä, miten lumoavaa on katsoa pentujen kasvua ja kehitystä ensimmäiset kuukaudet, miten mahtavaa on nähdä jalostukseen valitsemansa nartun suoriutuvan sen elämän merkityksellisimmästä tehtävästä kunnialla. Miten hauskaa on huomata pennuissa ominaisuuksia, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Miten lämmin tunne tulee, kun oma kasvatti vuosien jälkeen ilahtuu sinut nähdessään ja voit vieläkin muistaa, kun se avasi ensimmäisen kerran silmänsä. 

Tämä kirjoitus koskee ajatuksia, tunteita, olettamuksia ja oppimista kasvattajan saappaissa seisoessa. 

Whiplandian A-pentue keväällä 2020. Kuva: Kerttu Tuomi

Ilo. Kun kaikki sujuu mukavasti, pennuilla menee hyvin ja onnistumisia ropisee, siitä iloitaan kasvatinomistajien kanssa yhdessä. Yhdessä ylistetään hienoa koiraa ja hienoja pentuesisaruksia. Tavataan kisoissa, treeneissä, pentuetapaamisilla. Jaetaan onnea. Jutellaan arjesta, hassuista tavoista ja perintönä tulleista ominaisuuksista. Kannustetaan ja tsempataan, kun joku oppii uutta tai saavuttaa tavoitteensa. Nautitaan yhdessä ihanista, lempeistä ja taitavista koirayksilöistä. Lämmin, täyteläinen ja vatsanpohjasta asti kumpuava ilo. Halaus onnistuneen kilpailusuorituksen jälkeen. Yläfemma. Hymy. Luottamus. Yhteistyö. Riemu. 

A-pennut 2020

Suru. Kun jotain sattuu. Onnettomuus, loukkaantuminen, sairastuminen. Jokaisen koiranomistajan vastuulla on tarjota omalle koiralleen sen vaatima hoito ja huolenpito. Jokainen ottaa koiran omakseen, eli vastaa sen vaatimasta huollosta ja hoivasta itse. Mutta se ei poista surua, jonka pennulle sattunut tilanne aiheuttaa myös kasvattajassa. Kun kasvatti menehtyy tai lopetetaan, suru ei ole vain koiranomistajan, vaan myös kasvattaja tuntee surua ja ikävää siitä, että se omissa käsissä kasvanut suloinen pieni puikkonokka on menehtynyt. Vaikkei se omaan arkeen vaikuta, niin silti se tuntuu pahalta. Jokaiseen pentuun syntyy niinä ekoina elinvuorokausina sellainen kummallinen side. Niistä tulee enemmän kuin koiria. On luonnollista tuntea kaikista tunteista myös surua, kun se suru kohtaa sitä rakkaudella kasvattamaa koiraa jollain tavalla. 

Ilo, alunperin sijoituskoira, josta tuli kantanarttuni. 

Huoli. Huoli on läsnä myös kasvattajalla aina, jos kasvatilla on jotain normaalista poikkeavaa. Olipa se käytös-, luonne- tai terveysasia. Huoli koirasta ja huoli siitä, että on kasvattanut ja myynyt maailmalle koiran, jonka pitäisi lähtökohtaisesti tuottaa perheelleen iloa ja onnea ja nyt se kuitenkin tuottaa lähinnä jatkuvaa stressiä ja surua. Syitä ja lähtökohtia on monia. Joskus koira ei vastaa omistajansa haaveita, toiveita ja odotuksia. Tämäkin on melko normaalia, vaikka elävistä eläimistä et voikaan ikinä ennustaa mitään 100% varmaa, kun ne ovat vielä pentuja. Tällaisiin asioihin suhtauduin ensimmäisinä vuosina todella tunteella ja olo oli: "Hitto vie, se koira on upea ja kelpaisi monelle muulle sellaisena kun se on. Että kehtaakin haukkua sitä yhden merkityksettömän ominaisuuden vuoksi." Sittemmin näihin asenteisiin on oppinut suhtautumaan, puheet on puheita. 

L-pentueen Milli.

Joskus se on jokin terveyteen liittyvä asia, jolle ei tietenkään voi mitään. Eläinlääkärit ovat eläinlääkintää varten. Haavojenhoidossa ja perusjutuissa toki osaa ja haluaa ja uskaltaa antaa neuvoja kasvatinomistajille, mutta esimerkiksi allergiat tai tapaturmat ovat sellaisia, joissa ei pysty auttamaan. Tukemaan ja tsemppaamaan kyllä, ja jakamaan kokemuksia. Mutta kasvattajana se huoli terveydestä ei lopukaan siihen yhteen yksilöön: "Onko tämä perinnöllistä, onko se ollut piilevänä jalostuskoirallani. Oliko tämä sattumaa, geeneissä kulkevaa vai ympäristöstä johtuvaa. Olisinko voinut valinnoillani vaikuttaa tähän ja miten. Tuleeko seuraavaan pentueeseen samanlaisia ongelmia..". Huoli ei lopu siihen, että se yksi kasvatti saa kipsin jalkaansa, kuntoutuu ja jatkaa normaalia eloa. Kun niitä kasvatteja on useampia, on huoli joskus moninkertainen. 

Huolta aiheuttaa myös sen koiran itsensä oleminen. Onko sillä hyvä olla, onko sillä koiralla edellytykset elää täysipainoista ja huoletonta arkea, vai vievätkö nämä ongelmat arjen lähinnä stressaavaksi. En minä halua kasvattaa koiria, joilla on huono olla luonteensa tai terveytensä kanssa. Olen päättänyt ryhtyä jalostamaan koiria, elinkelpoisia yksilöitä, jotka olisivat aina hiukkasen parempia kuin vanhempansa. Omassa rodussa se ei tarkoita onneksi vielä rakenteellisia ongelmia, mutta elinkelpoinen on aika laaja käsite ja fyysisesti suhteellisen terveellä rodulla kuten whippet, näen elinkelpoisuuden hermorakenteeseen tai odottamattomaan sairastumiseen liittyvänä asiana. 

I-pentueen Nopsa, joka palautui minulle puolivuotiaana. 

Ahdistus. Kun haluaisit kasvattajana auttaa ja ratkaista kasvattien arkea hankaloittavia pulmia, mutta et pysty tai onnistu. Kuulet, näet ja koet kuitenkin koko ajan, miten vaikeita tilanteita koiralla on. Mutta se ei ole omassa kodissa, se on jonkun toisen kodissa. Koskeeko se minua? Käytönnössä varmaan ei. Mutta periaatteessa se kyllä ainakin ohjaa tulevia jalostusvalintojani. Ahdistusta voi aiheuttaa myös uusi, onnistunut pentue: "Tuleekohan näistä jollekin samanlaisia ongelmia. Onkohan tuo ihan normaalia. Onnistunkohan antamaan tuolle perheelle tällä kertaa hyvän ja vähemmän huolta tuottavan yksilön. Onko tällainen käytös/ominaisuus hyväksyttävää, normaalia, yleistä? Olenko hysteerinen?" 

Välillä, synkimpinä hetkinä, miettii mielessään myös pääasiassa yleensä hyvää mieltä tuottavaa penturyhmää selatessaan: "Onko pakko avautua jokaisesta löysästä pierusta, onko pakko valittaa jos koira teloo tassujaan aina metsälenkillä. Onko pakko spekuloida sen koiran jokaista liikettä. Onko pakko etsimällä etsiä siitä vikoja. Onko ihan pakko muka jaksaa kuunnella tätä jatkuvasti. Olenko sitoutunut tällaiseen ryhtyessäni tähän." 

Kaikesta ylläolevasta huolimatta ainakin itse kasvattajana olen todella kiitollinen siitä, että välit kasvatinomistajiin on avoimet ja asioista voidaan puhua, keskustella ja miettiä yhdessä ratkaisuja sen sijaan, että niistä kirjoiteltaisiin pelkästään yleisillä keskustelupalstoilla. 

Minä ja tähän mennessä henkilökohtaisella tasolla upein saavutukseni kasvattajana: P-pentueen Häsä. 

Häsä on kaikki, mitä ikinä voisin koiralta toivoa. Kuva: Kerttu Tuomi

Yllätykset. No, sitten kun olet kartoittanut yhdistelmäsi kaikki lähisuvun ongelmat, ominaisuudet ja yksilöt ja päätynyt ajattelemaan, että tässä yhdistelmässä on kaikki pitäisi olla ok, tuleekin se kuuluisa huono geenilottonumero eli ylläri. Vanhemmat ovat tervepäisiä, terveitä ja ongelmattomia koiria. Pentueeseen syntyy normaaleja pentuja, mutta jo vuoden iässä alkaa paljastua ongelmia. Allergia. Paukkuarkuus. Ylivirittyineisyys. Turhauman kohdistaminen hampailla lähimpään kohteeseen. Perseelleen meni. Olisiko sittenkin sama sulkea silmänsä ja valita jalostuskoirat arpomalla. 

Senkin kasvattaja oppii vuosien varrella, että joku tietää asiat aina paremmin. Jollakin on aina asema arvostella toisten valintoja ja tekemisiä ottamatta asioista sen enempää selvää. Ja vaikka ottaisikin, niin silti on muka lupa puhua pahaa, mustamaalata ja arvostella. Mutta sinä päivänä, kun hoksaa sen ettei kaikkia vaan tarvitse eikä pysty miellyttämään, alkaa oma tekeminen helpottua. 

Luonneominaisuudet eivät ole millään tavalla objektiivisia tai mitattavissa, kun koiranomistaja kertoo niistä. Tuntuu, että terveysasiatkaan eivät ole, paitsi ehkä ne mistä saa numeroita jalostustietojärjestelmään virallisten tutkimusten muodossa. Minä voin pitää jotakin ominaisuutta hyvänä ja joku toinen pitäisi sitä huonona. Sellaista se vain on. Ihmisten kokemusmaailma on erilainen. Mutta tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, eli koiraperheen arkeen.

Kolme omatekemää.  

 Arki. Koiran kanssa elämisen kuuluisi olla tasaista ja helppoa. Koiranomistajan ei kuuluisi joutua tekemään mitään normaalista poikkeavia kikkailuja normaalissa arjessa koiran vuoksi. Toki vaaralliset esineet ja asiat kuuluu jokaisessa lapsi- ja koiraperheessä säilyttää turvallisissa paikoissa, mutta muuten. Koira pitäisi pystyä nappaamaan mukaan lenkille ihan niin, että vetää lenkkarit jalkaan ja laittaa koiran remmiin. Niin helppoa sen pitäisi olla. Ei sitä, että omistaja katsoo kelloa ja yrittää kiireellä ehtiä korttelikierrokselle ennen pahinta työstä palaavien ihmisten koiranulkoilutusaikaa. Ei sitä, että omistaja hiki päässä kerää taskut täyteen nakkeja, naksuttimia, superpalkkaleluja, kuonokopan tai kevlarhanskat. 

L-pentueen Celia.

Rescue- tai ongelmakoiraa hankkivat ovat valmistautuneet ja halunneet tarttua haasteeseen. Normaalin perhe- tai edes harrastuskoiran omistajan ei kuuluisi joutua etukäteen varustamaan kotiansa ja arkeaan mahdollista ongelmatapausta varten. Niitä ylläreitä tulee, se on selvää. Mutta se ei ole oletus, että ostat kotiisi ongelmakoiran, kun ostat kasvattajalta whippetin. 

Uutenavuotena on yhdenkään koiranomistajan silkkaa typeryyttä ottaa riskejä ja lähteä iltalenkille koiran kanssa klo 23, mutta silti vuodenvaihteen pitäisi sujua kotona suhteellisen leppoisasti ilman lääkereseptejä tai kylpyhuoneessa oleskelua. Toistuva, tasainen, ennakoitavissa oleva ja rutinoitunut arki on kaikille, niin kaksi- kuin nelijalkaisillekin ystäville, sitä mikä pitää elämän mielekkäänä. Sen avulla kestää myös niitä muutoksia ja ylläreitä. 

Yhdenkään koiran ei kuuluisi joutua ravaamaan eläinlääkärissä elämänsä aikana satoja kertoja. Yhdenkään koiran ei kuuluisi olla niin sairas tai huonovointinen. Onko sellaisen koiran ja omistajansa arki pääasiassa tasaista, huoletonta ja rentoa? 

L-pentueen Mana. 

Auttaminen. Kuinka paljon pystyt kasvattajana auttamaan? Kuinka paljon kukakin kasvatinomistaja tarvitsee apua. Osa tarvitsee apua ihan normaaleihin koiran kouluttamista tai sen kanssa elämistä koskeviin kysymyksiin. Osa painii ongelmien kanssa, joihin ei ole löytynyt apua edes koirankouluttajalta. Osa jännittää koiran kanssa kisaamista. Osa ei luota omiin tai koiransa taitoihin. Kasvattajan ei toki oikeasti tarvitse olla mikään kaiken osaava yli-ihminen, mutta olen tullut siihen tulokseen että melkoisen arsenaalin erilaisia taitoja tässä hommassa tarvitsee. Ehkä tärkeimpänä vain kuuntelemisen taito ja toisen ymmärtäminen. Siitä se lähtee. Vaikka ei oikeasti edes ymmärtäisi, niin ainakin kuunnella pitää. Halu auttaa on toisilla suurempi kuin toisilla, itselläni se on (valitettavasti ja samalla onneksi) suuri. Kun auttaa, antaa itsestään, ajastaan, osaamisestaan ja ajatuksistaan aina paljon toiselle. Auttaminen vie paljon, mutta edelleen se mielestäni antaa enemmän kuin ottaa. 

Olisi tottakai helpompaa, jos olisi ihmistyyppinä sellainen yksioikoinen ja mustavalkoinen. Asiat asioina, piste. Helpommalla pääsisi. Tästä päästäänkin seuraavaan, ainakin itselleni suurimmaksi haasteeksi muodostuneeseen asiaan, nimittäin siihen, missä menee raja. 

Whiplandian I-pojat Håkan ja Väiski kasvattajakisan podiumilla. 

Rajanveto. Vuosien kuluessa monista kasvatinomistajista tulee ystäviä. Yhteinen harrastus ja yhteiset arvot yhdistävät. Asioista ajatellaan suunnilleen samalla tavalla, ja jos ei ajatella niin saatetaan käydä keskustelua. Toista väheksymättä, toisen kantaa arvostaen vaikka vähän eri mieltä asiasta olisikin vielä senkin jälkeen, kun keskustelu on käyty. Suurin osa kasvatinomistajista näkee sen häilyvän rajan siinä, miten paljon kasvattajan niskaan on tarpeellista kaataa. Toisille siitä asiasta joutuu sanomaan, muistuttamaan, ehkä jopa suuttumaan. 

Olkoonkin, että kasvattajan kuuluu olla vastuussa kaikesta ja pystyä yli-ihmisenä vastaanottamaan suunnattoman määrä puhdasta paskaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Olkoonkin, että olet halunnut ihan omasta tahdostasi olla aktiivisena osana kasvattisi elämää niin iloissa kuin suruissa. Olkoonkin, että olet sosiaalisesti taidokas ja hyvä kuuntelemaan. Olkoonkin, että olet tehnyt jalostusvalinnat ja seisot niiden takana. Olivatpa ne lopulta hyviä tai vähemmän hyviä. Mutta siihen täytyy oppia vetämään raja, ettei anna kenenkään hyväksikäyttää kasvatinomistaja-kasvattaja -suhdetta väärin. Oman pahan olon tai pettymyksen purkamisväylänä. Perhe, ystävät ja muut läheiset ovat sitä varten, mutta koirasi kasvattaja ei. Koiran kautta ei. Jos olette muuten ystäviä ja puhutte asioista niiden oikeilla nimillä, niin ehkä sitten. Minua on vuosien varrella kiristetty ja uhkailtu uskomattomilla jutuilla, kun olen vetänyt liinat kiinni niskassa olevan paskalastin ollessa jo liian painava. Mutta ei siitä sen enempää, niistäkin olen oppinut ja laajentanut ymmärrystäni ja kokemustani. 

Mielestäni kasvattaja saa tuntea surua, epäonnistumista ja jopa huonoa omaatuntoa valinnoistaan, jotka kostautuvat kasvatin perheen arkeen. Vaikka itse kasvatankin koiria itselleni, minun täytyy aina muistaa se, että moni muu saa myös siitä yhdistelmästä kotiinsa koiran. Saa tulla paha mieli, jos joku haukkuu koiraansa. Ei se ole kukkahattuilua tai heikkoutta. Se on tässä roolissa täysillä elämistä ja olemista. Yhtälailla kasvattajalla on lupa iloita, riemuita, seisoa rinta rottingilla kun kasvatti onnistuu, pärjää, menestyy tai on aivan ihana perhekoira omistajiensa kainalossa sohvalla. 

I-pentueen Pami, joka onnistui täydellisesti veteraaniratamestaruudessa vuonna 2020. 

On kuitenkin opittava ajattelemaan myös niin, että se omissa käsissä kasvanut olento on eläin, lajiltaan koira ja rodultaan näöllään saalistava kilpajuoksija. Koiran pääasiallinen virka on tuoda ihmisilleen iloa ja elää onnellista ja tasapainoista elämää. Koiria otetaan ja koirista luovutaan erilaisin perustein, ja jokainen elämä ja arki on omanlaisensa. Kasvattajana ei voi sille mitään, että oma luonne ja persoona luo tietynlaisen tunneskaalan ja tietynlaisen näkökulman asioihin. Näkökulmaa voi onneksi kuitenkin laajentaa ja tunteita oppia käsittelemään ja säätelemään. Eikä kasvattajana kuitenkaan pysty koskaan täysin tietämään, tuntemaan ja kokemaan millaista arki on siellä perheessä sen koiran kanssa. Vaikka kuinka tiivisti mukana eläisi tai ajattelisi, että itselle asia ei olisi niin merkittävä ongelma tai että kyllä minä tuon selvittäisin. Minä en voi pelastaa koko maailmaa. 

Häsän kanssa Latviassa kesällä 2020. 

Omalla kohdallani tämä rajanveto on ollut ja varmasti tulee olemaan vaikein osa kasvattamisessa. Kun se raja ei ole selkeä, mitattava tai aina sama. Se muuttuu tilanteiden ja vuosien aikana. Tärkeimpänä näen kyvyn ja halun kehittyä kaikilla elämän osa-alueilla, jotka jollain tavalla liittyvät koirankasvatukseen. Vain sitä myötä kaiken tiedon, taidon, näkemyksen ja kokemuksen saa valjastettua toimivaksi kokonaisuudeksi. Ikinä tässä tuskin tulee valmiiksi. Aina tulee pettymyksiä ja epäonnistumisia vaikka mitä taikoja tekisi. Aina tulee myös onnistumisia ja ilonaiheita. Täydellisiä koiria, pentueita ja linjoja löytyy vain haaveunissa. 

Minulle on sanottu, että: "Kasvata paksumpi nahka. Älä ota itseesi. Miksi jaksat välittää tuollaisista asioista. Anna olla. Parempi kun et mieti."

Totta toinen puoli. Varmaan joissain asioissa olenkin osannut kehittyä niin, että en tule enää niin pahalle mielelle. Kokemus tuo näkemystä ja toisinpäin. Jokainen koirayksilö on erilainen, toisinaan pentu ja perhe osuvat yhteen kuin palapelinpalat, joskus kulmia hiotaan vielä vuosien jälkeen. Semmoista se on. Mutta. Minä haluan kaikesta huolimatta säilyttää itsessäni myös koirankasvattajana yhden tärkeimpänä pitämäni ominaisuuden ja se on välittäminen. Varmasti maksan siitä aina kovaa hintaa välillä, mutta mielestäni se on kaiken sen arvoista. 

Minä ja minun ainutlaatuinen Häsäni. 

Tältä se tuntuu. Kun kasvattaa tunteella.