Kauhujen ilta

Torstai-ilta oli pelottavin vähään aikaan. Lähdettiin ihanan kevätkelin takia ihan Noron hiekkamontulle asti lenkille kaverini ja hänen kahden villakoiransa kanssa. Nopsa katsoi villakoiria jo autossa vähän ihmeissään ja selvästi jännitti niitä hieman. Äitinsä Ilokin pelkäsi noita villakoiria nuorempana, ovathan ne oudon kuuloisia ja näköisiä.. Whippetin mielestä ainakin. Ilon pelko tosin näyttäytyi niin, että se antoi pentu-Thelman viedä frisbeen suustaan ja oli Jonnalla kyläillessä ruokapöydän tuolilla koko vierailun ajan. Muuten Ilo ei pelkoaan näyttänyt. 

Yleensä Nopsa on autossa lenkille ajellessa ehtinyt tottua uusiin lenkkikavereihin eikä ole jännittänyt niitä enää määränpäässä yhtään. No, ensimmäinen moka oli laskea ensin Nopsa, Bea ja Uni autosta, sitten puudelit. Minä olin vielä pakun sisällä ottamassa Iloa ja Memmua ulos autosta, kun Nopsa säikähti sitä innoissaan tervehtimään mennyttä Thelmaa ja ryntäsi karkuun. Thelma on tottunut juoksemaan vinttikoirien kanssa ja se tottakai lähti perään ulvonnan kera. Nopsahan kauhistui tästä entisestään ja oli varmaan sitä mieltä, että tuo musta karvakasa syö hänet. Jätin Ilon ja Mein vielä autoon ja lähdin juoksemaan jyrkkää mäkeä ylös. Paha aavistus täytti mielen siinä vaiheessa, kun takaisin päin tulivat Bea, Uni ja villakoirat. Ei Nopsaa. 

Yritin pitää ajatukset kasassa. Okei, haen koirat ja lähden muina miehinä kiertämään metsää sieltä, minne oletin Nopsan menneen. Joka paikka oli täynnä hankea, jonka pinta ei enää tietenkään sinä päivänä kantanut. Huusin sitä jatkuvasti ja yritin huomata muiden koirien reaktiot eri paikoissa tietä ja tien varsia. Katsoiko Uni tuonne, mitä se haistelee. "Etsi Ilo Nopsa, missä pentu on?" "Mei missä leikkikaveri on, etsipä oma ikearotta nyt." Koko ajan odotin näkeväni edes vilauksen oranssia paitaa. Mietin, miten muut koirani kehtasivat iloissaan hepuloida sulassa hiekassa, kun yksi laumanjäsen oli kadoksissa. Uni sinkoili metsässä, ajattelin että se hakee Nopsan hajua. Toivoin, että se johdattaa minut pennun luo. Aina kun joku koira sinkosi jonnekin, toivoin että se löysi Nopsan ja kohta metsästä juoksisi kaksi koiraa, etsijä ja karkulainen. Lopulta muutkin koirat alkoivat vähän ihmetellä omistajan touhua ja ne istuivat montun reunalle katselemaan alas monttuun. Tiirailin itsekin sinne, ei vilaustakaan Nopsasta.  

 Ei ollut varmaa havaintoa, mihin suuntaan Nopsa oli tieltä pinkaissut, joten mahdollinen etsintäalue oli aika laaja.. Isolle tielle oli kyllä matkaa, mutta oli se hyvin mahdollista että pentu olisi pinkaissut sinnekin. Nopsa ei ollut koskaan aiemmin käynyt koko montulla, eli paikkakin oli sille täysin tuntematon. Jonna lähti villakoirineen kiertämään meidän normaalin lenkin ja katsomaan samalla harjun huipulta, näkyisikö oranssipaitaista pikkuwhippetiä missään. Minä hiissasin montun tietä ees ja taas ja rämmin metsässä tunti tolkulla kengät litimärkänä. Kävin välillä autolla toiveikkaana siitä, että se seisoisi auton vieressä. Eikä se yhdelläkään kerralla seisonut. En uskaltanut ajatella, miten peloissaan ja kylmissään Nopsa mahtoi olla tai oliko se edes elossa enää, jos se olisi eksynyt tielle asti.. Toivoin vain, että jos se olisi jäänyt auton alle se olisi kuollut heti. Mietin, että jos se on loukkaantunut ja ainoa päivystävä eläinlääkäri Kuopiossa on tuhatjalka minne soitan ja minne sen lähden viemään. Kaivelin esimiehen numeron valmiiksi, jos koiraa ei löydy iltaan mennessä. "Voinko pitää huomenna palkattoman vapaan, koira katosi metsään ja en lähde täältä ennenkuin se löytyy.."

 Alkoi olla hämärää, eikä Nopsan paidassa ollut heijastimia, toivottavasti se ei ole mennyt isolle tielle asti. Tietä kävellessä ja jälkiä etsiessä Ilo jäi istumaan sekä mennessä, että tullessa yhteen mutkaan. Kuuntelin ja tuijotin metsää. Koivuja, kuusia, hankea. Ei koiranpentua. 

Vein jo muut koirat autoon, ja jatkoin etsintää Ilon kanssa. Kun katoamisesta oli kaksi tuntia, alkoi pieni epäusko hiipiä takavasemmalta. En antanut kuitenkaan pelon ottaa valtaa, vaan tyynen rauhallisena kävelin ja kävelin, huusin ja huusin.. Tilanne vaikutti epätoivoiselta, pimeä alkoi laskeutua eikä pennusta ollut yhtään näköhavaintoa, joten se voisi olla missä vain. Katsoin laskevaa aurinkoa vihaisena, miksei se voinut pysyä taivaalla tänään poikkeuksellisen kauan, jotta meillä olisi valoa etsiä. Mietin, miten epäreilua maailmalta oli antaa Nopsa minulle takaisin ja viedä se minulta näin nopeasti pois. Miten voisi olla mahdollista, että kaikista koirista juuri se minun käsiini syntynyt katoaisi.

 Minna kiersi Maaningantien vartta Håkanin kanssa ja odotin kauhulla puhelua: "Löysin Nopsan, mutta.." Yksi ystävistäni lähti ajamaan parin tunnin etsimisen jälkeen Suonenjoelta asti, vaikka kuinka yritin estellä "turha sun on sieltä asti lähtee, ei meillä oo mitään havaintoo missä se voi olla" 

Muitakin kavereita tuli avuksi ja kolmen tunnin etsinnän jälkeen sytytettiin nuotio makkaranpaistoa varten, jos vaikka tuoksu houkuttelisi pennun esille.

Viimeiset valonhetket kiersin Ilon kanssa kuusimetsää huudellen, vihellellen ja leperrellen. Saavuin takaisin tielle. Itku kurkussa yritin pitää ääneni tasaisena ja jatkoin hölmöjä hokemia "ole hyvä", "katso" "pentupentupentuu". Vein Ilonkin autoon lämmittelemään, koska ilta alkoi viilentyä ja karmea pohjoistuuli muistutteli meitä siitä, ettei nyt ollut lämmin, kaunis kesäilta vaan masentava maaliskuu. Suonenjoen ystäväni soitti ja kysyi vielä ohjetta montulle, hän oli jo ihan lähellä tulossa. Seisoin täysin turtana nuotion edessä ja mietin, että mitä helvettiä tässä seuraavaksi tekee. Mihin suuntaan lähdetään etsimään vai odotetaanko tässä.. Puhelin soi.

"Se oranssipaitainen koira on täällä! Pysäytin auton ja se ilmestyi tien varteen. Se seisoo tuossa mun auton edessä! En tiiä mikä ihme sai mut pysähtymään tähän ja näin sen heti, kutsunko sitä, antaako se kiinni, minulla on raksujakin.." Ja sitten minä juoksin. Aiemmin raskaalta tuntunut liejuinen ja rapainen tie oli kevyt jalkojeni alla ja hämärässä maaliskuun illassa minä juoksin, monta tuntia hangessa rämpineet jalat jaksoivat. Näin auton, näin Annin ja hetken tiirailtuani näin Nopsan! En meinannut uskoa silmiäni. Se seisoi tien penkalla ja huomasi minut, jos olisi ollut yhtään pimeämpää, en olisi edes nähnyt sitä. Kutsuin sitä ja vajosin mutaiselle tielle. Sen häntä alkoi heilua ja se ryntäsi suoraan syliini. Nyt uskalsin viimein itkeä, kauhu ja pelko valui päältäni rapaiseen maahan. Siinä se oli, aivan ehjänä, tiukasti sylissäni. Olin valmistautunut kaikkeen kauheimpaan, mutta siinä se nyt oli, minun sylissäni, pieni brindle koira. 

Löytymispaikka oli juuri se, jossa Ilo oli jäänyt istumaan kahdesti paikoilleen minua tuijottamaan. Voi, kun olisin uskonut sen vaistoja. Nopsa oli siis harhaillut oletettavasti aika lähellä koko ajan, mutta sen suuntavaisto oli varmaan mennyt sekaisin kun säikähtäneenä se ei ollut katsonut minne juoksi. Kun sain pennun autoon muiden luokse ja painoin oven kiinni, huomasin miten väsynyt, nälkäinen ja kylmissäni olin. Kevyt tuulipuku oli joo hyvä lenkkeilyvaruste lämpimälle iltapäivälle, mutta ei pimenevään ja pakastuvaan iltaan. Sukat olivat läpimärät ja jalat aivan jäässä.

 Kotona Nopsa oli kuin mitään eksymistä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sylissä se on viihtynyt normaalia enemmän. Jälkeenpäin jo hieman huvittaa, että me etsittiin Nopsaa montulla melkein neljä tuntia, ja neiti Nousiainen Suonenjoelta saapuu paikalle ja löytää karkulaisen, ennen kuin ehtii etsintää aloittakaan. Eilen illalla klo 19:00 kotona lämpimässä mietin, miten edellisenä iltana fiilikset olivat "hieman" erilaiset. Olipahan seikkailu, onneksi voin jaksaa sen teille kera onnellisen lopun.