Ihan tuossa tuli mieleen herätellä tätä blogia ainakin yhden postauksen verran, koska on melkoinen kyllästyminen tullut nykysomeen ja sen käyttäjiin.
Vinttikoiraurheilu on yksi rankimmista koiraurheilulajeista, jossa koiralta vaaditaan erinomaista fysiikkaa, kestävyyttä ja henkistä kapasiteettia. Omistajalta vaaditaan vähintään perustason osaamista koiran kunnon ylläpitämisestä, ruokinnasta ja nesteytyksestä. Koiran tulee olla terve mihin tahansa lajiin ja siinä treenaamiseen tai kilpailemiseen. Vinttikoirien rata- ja maastojuoksu on kuitenkin siitä vielä next level homma, että siinäpä koira ei sitten valitsekaan juokseeko se vai eikö se juokse. Paitsi, jos sillä on onnekseen heikompi vietti, ja se keskeyttää kun alkaa tuntua pahalta. Vahvaviettinen koira juoksee jalka poikki koko radan alusta loppuun ja tappaa vielä saaliinkin maalissa.
Mielestäni vinttikoiralajeja tulisi tarkastella nykypäivänä todella uusin silmin. En voi sietää ajatusta siitä, että koira tuodaan treenaamatta kisoihin selityksellä: "ei se oikein kunnossa ole, mutta kyllä se juoksee, koska sillä on kivaa!" ja sitä että naureskellaan kun koira hyytyy kesken radan tai vetää kuperkeikat vieheelle tullessaan. Me pelataan omia kilpailuviettejämme tyydyttäviä pelejä KOIRALLA. Kyllä, ihan varmasti moni koira nauttii viehehommista ja niistä näkee, että kaikki kisapäivään liittyvä on niiden mielestä kivaa. Omista koiristani käsittelyä lähtökohtaisesti vieraalta huonosti sietävä koira hyppää itse eläinlääkärin pöydälle aidosti rentona ja pomppii riemusta pitkin päivää muutenkin, koska se on ketjuttanut asioita toisiinsa ja tietää pääsevänsä kohta tyydyttämään saaliskäyttäytymistään. Minulla on myös koira, josta nykyosaamisellani näen, että se herkästi stressaantuu huonolla tavalla kisoissa tai treeneissä, jos se joutuu odottamaan liian kauan lähellä rataa. Se ei näytä minun silmiini innokkalta, se näyttää ahdistuneelta ja stressaantuneelta, vaikka se tekee sitä mitä ihminen mieltää innokkuudeksi: haukkuu, sinkoilee ja vetää kohti rataa. Sitä, mitä ihmiset eivät välttämättä näe, on se että koira haukottelee, hilseilee, tärisee ja läähättää, nämä kaikki stressin merkkejä.
Jokaisessa vinttikoirakilpailussa koira käy eläinlääkärintarkastuksessa ennen alkuerää ja finaalia, tällaista ei ole esimerkiksi tavallisissa agilitykilpailuissa ollenkaan. Eläinlääkäri tutkii koiran läpi ja kuuntelee sen sydämen. Jos koiran syke on epänormaalin korkea tai siltä kuuluu voimakas sivuääni, joka voi viitata sairauteen, eläinlääkärin tulee sulkea koira pois kilpailusta. Samaten, jos koira reagoi esimerkiksi varpaiden tai ranteiden taivutteluun tai siltä löytyy mikä tahansa muu kipeä kohta. Meillä on whippeteissä paljon iän myötä tulevaa läppävikaa ja koiria sydänultrataan seulontatutkimuksina aika paljon. Meillä on myös koiria, jotka menevät ja kisaavat sillä eläinlääkärin tekemällä sydänkuuntelulla koko ikänsä. Meillä on sivuäänettömiä läppävuotoja ja muita sairauksia. Jokainen, joka on käyttänyt koiransa sydänultrauksessa tietää miten eläinlääkärin kanssa voi tarkasti keskustella tuloksista ja niiden vaikutuksesta arkielämään tai harrastuksiin. Omistaja ei määrittele sitä, onko koira jonkin sydändiagnoosin saatuaan kilpailukuntoinen vaan eläinlääkäri on sitä varten. Meillä ei ole kellään mahdollisuuksia ultrata koiria vuosittain tai jopa puolivuosittain varmistaaksemme, että sen sydän on niin terve, että koira voi kilpailla tai treenata fyysisesti rankkaa, vaikkakin todella lyhytkestoista lajia. Siksi meidän tulee pystyä luottamaan siihen, että kisaeläinlääkäri saa kiinni jos koiralla kuuluu niin voimakas sivuääni, ettei sitä uskalla päästää kilpailemaan.
Itse suosisin sitä, että jokainen vinttikoira olisi myös luustokuvattu ennen viehetreenien ja kisojen aloittamista. Kuten jo aiemmin todettu, whippet juoksee vieheen perässä vaikka jalka poikki. Se juoksee vieheen perässä myös sököllä luustolla. Ihmisten on valtavan vaikea tunnistaa koirilta kipukäytöstä tai edes ontumisia. Siksikin on hyvä ja tärkeää käyttää koiraa ammattilaisella huollossa säännöllisesti, jotta joku ulkopuolinen tarkastelee koiran fysiikkaa ja kertoo siitä osaamattomallekin omistajalle. Ei meistä jokaisen tarvitse olla joka alan ammattilaisia, mutta koiriemme hyvinvoinnista olemme vastuussa.
No mites sitten se puoli, mitä ei voi koiranetin kirjaimin mitata eli se koiran henkinen kapasiteetti? Ihan yhtä väärin on tuoda vieheen perään fyysisesti sairas koira kuin sellainenkin, joka ei henkisesti kestä lajia tai esimerkiksi matkustamista. Mutta tottakai tämä on hyväksytympää, kuin sellaisen koiran kisauttaminen jolla on koiranetissä joku muu luku kuin A tai 0. Ihmisen on helppo tarkastella mitattavia ominaisuuksia.
Omista koiristani nuorin on sellainen perus "viehehullu" eli se menee vieheestä kierroksille ja ajaa todella kovalla intensiteetillä. Ratakisaamaan se tuskin tulee silti ikinä, vaikka nykyään olisi kivoja lähtöjäkin tarjolla kaikenvauhtisille, koska rataympäristö on sille liian vaikea. Sen kanssa on mahdoton odotella omaa vuoroa yhtään minuuttia radan varrella, ja mistään metsästä suoraan starttiin juokseminen ei onnistu, koska se kuulee vieheen jatkuvan pörräyksen. Maastokokeissa koirat viedään starttiin sillä aikaa, kun viehe palautetaan ja sahan äänen puuttuminen on hyvä rauhoittava tekijä koiralleni. Radalla tätä ei ole, koska seuraavien tulee olla odottamassa vähintääkin kuuloetäisyydellä radasta. On minulla rataympäristössä sekopäisiä koiria aiemminkin ollut, mutta en ole kaikista tajunnut kuin vasta jälkikäteen miten stressaantuneita ne olivat. Ei toki kaikki, on ollut sellaisiakin koiria jotka eivät vaan malttaisi odottaa mutta eivät ilmennä selkeää stressiä, enemmänkin turhautumista.
Samalla tavalla kuin fyysisessä terveydessä on eri tasoja on sitä myös henkisellä puolella, tärkeintä on pohtia miten tämä asia vaikuttaa koiran hyvinvointiin nyt ja pidemmällä tähtäimellä. Sairaslomalta palaava tai ylipainoinen koira ei voi hyvin, jos se laitetaan vieheen perään. Edelleen, kun se ei voi valita vaan se juoksee ns henkensä edestä. Kokeilepa joskus itse, juosta niin että tulee verenmaku suuhun ja sittenkään et vielä saa lopettaa.
Viehehommat eivät ole leikkiä eivätkä ne ole temmellyskenttä meille ihmisille oman kilpailunhimon tyydyttämiseksi. Meidän tulisi aina harkita, onko koira siinä kunnossa että sen voi viedä äärimmäiseen suoritukseen. Jos itseä mietityttää, eläinlääkäri osaa kyllä kertoa. Ulkopuolelta meidän ei kuitenkaan tarvitse arvioida jonkun toisen koiran kykyä tai omistajan motivaattoria osallistua kokeeseen, tai jos oikea aito huoli herää, on tarpeen jutella omistajan kanssa suoraan. On niin helppoa arvostella ja nostaa itseään muita paremmaksi alentamalla toisia somekeskusteluissa. On ihan ok, jos joku on sitä mieltä että koiran kisaura loppuu läppäsairausdiagnoosiin, vaikka kardiologi sanoisi että mitään ei tarvitse toistaiseksi rajoittaa. Samalla tavalla on ihan ok kuunnella sitä eläinlääkäriä ja viedä koira kokeeseen, jos se muiltakin osin on kunnossa ja kykenevä äärimmäiseen suoritukseen. Onneksi jokainen saa valita kumman tien valitsee ja onneksi meillä on asiantuntijoita, joiden kanssa keskustella niistä asioista, joissa ei itse olla ammattilaisia. On hyvä muistaa myös, että se tutkimaton koira ei ole yhtä kuin terve.
Miksi me harrastetaan vinttikoiralajeja? On ihana nähdä oma koira tekemässä sitä, mihin se on luotu ja missä sen silmät loistavat. On mukava saada sen suorituksesta arviointi. On tärkeää jalostuksen näkökulmasta nähdä koiran ominaisuuksia vieheen perässä ja kisaympäristössä. Onhan se myös kivaa tiettyyn rajaan asti patsastella siellä palkintopallilla tai saavuttaa niitä ruusukkeita ja kirjaimia nimen eteen, joista koira ei tiedä yhtään mitään. Ihminen on jahtaamassa sertejä tai liinoja seinälle, koira on jahtaamassa viehettä. Sitten, kun huomaa tarpeeksi menestyttyään ettei se seuraava päivä mestaruustittelin jälkeen ole edellistä kummempi, ei sillä voittamisellakaan ole enää niin väliä. Koira oli ihan sama eilen mitä se on tänään.
Se on kuitenkin fakta, että koiraharrastusten tulisi lisätä koirien hyvinvointia eikä päinvastoin. Myös vinttikoiralajien kanssa olisi hyvä tarkastella todella kriittisesti sitä, lisäänkö tällä koirani hyvinvointia vai pelkästään omaani. Tämänkin lajin kanssa käy varsinkin alkuvuosina niin, että menee vähän överiksi. Koira on mahdollisimman monessa kisassa ja treenissä, on koukuttavaa nähdä oma koira vetämässä ihan hurjaa vauhtia vieheen perässä ja on mukava kokea yhteisöllisyyttä muiden harrastajien kanssa. Pyytäisin silti jokaista hetkeksi pysähtymään ja pohtimaan, onko joka treeni vieheen perässä pakollinen koska se tosiaan on koiralle pakote. Omaehtoisesti liikkuen koira voi itse valita tahdin, jos sinä päivänä onkin vähän lihakset jumissa tai muuta pientä vaivaa.
Lopulta päivien päätteeksi tärkeintä on se, että sekä koira että omistaja on aidosti molemmat voineet nauttia harrastuksen parissa ja koira on pystynyt suoriutumaan suoritteista loukkaantumatta ja sillä on hyvät lähtökohdat palautua suoritteesta.
"Niin muista silti että viha ja sen patoaminen ei tuhoo toista
Vaan se tuhoaa sun oman sydämen."
