Helmikuuta

Uskomatonta, tämän lyhyen kuukauden jälkeen koittaa jo maaliskuu, joka pikkuhiljaa vie meitä kohti lämpeneviä kevätilmoja, aurinkoa ja lintujen viserrystä.. Vielä on kuitenkin ihan täysi talvi ja lunta on tullut sen verran lisää, että meidän jäälenkit huononi radikaalisti. Aiemminhan jäällä pystyi kävelemään ihan missä mieli teki lumen vähyyden takia, nyt hanki on päältä kova, mutta kuitenkin upottava. :( Kuopiossakin monen muun kaupungin tavoin hiihtolatuja hulluille riittää, mutta koiranomistajia varten ei kulje oikeastaan missään kelkalla vedettyjä reittejä. Mälsää.  

Tammikuuhun ja tämän kuun alkuun on mahtunut paljon pissaa. Bea tekee jatkuvasti sisälle, en enää ymmärrä syytä. Ensihätään ajattelin hankkia sille kylmästi vaipan lattioita suojellakseni ja lähteä ongelman jatkuessa selvittämään sitä eläinlääkärin kanssa. Tuo koira siis juo paljon eikä sitten enää jaksa pidättää. Välillä tuntuu, ettei se edes ole paljoa juonut ja silti pissaa riittää. Omistajan jaksaminen alkaa olla koetuksella, kun sisäsiisti koira on koko syksyn kastellut parkettia, välillä 8h yksinolon aikana ja välillä ihan 4h yksinolon jälkeen. Ongelma ei ole millään tavalla säännöllinen tai mihinkään ruokaan, lämpötilaan, liikuntamäärään, tähtien asentoon ja niin edespäin, liittyvä. Välillä koira on viikon pissaamatta ja toisinaan se tekee kolmet pissat päivän aikana sisälle ja toisen mokoman ulos.

Toinen ennenaikaista harmaantumista aiheuttava koira on Uni. Se varastelee jatkuvasti. Nykyään se tekee sen vielä niin, ettei kukaan välttämättä edes tajua sen syöneen jotain salaa. -> Keittiön portti paikoillaan, kaikki näennäisesti ok, eikä yhtään koiraa väärällä puolella. Nyt Uni oli sitten kaivellut tiskialtaasta erään täällä asuvan miehen kebabjämät ja vetänyt määrän x napaansa. Eiliseltä mätsärituomaroinnilta kotiin saapuessani huomasin Unin olevan jotenkin tavallista rauhallisempi ja kun lähdettiin kaverille kilometrin päähän, huomattiin sen mahan olevan todella turvonnut ja olokin vaikutti hieman tukalalle. "Tyhmästä päästä kärsii erityisesti massu, Uni!"

Illalla kotiin palattua omistajan päässä sitten välähti ja pelireissulta palaava kebabinsyöjä joutui kuulusteluun siitä, miten paljon tähteitä tuossa rasiassa oli ollut ja mitä se ylipäänsä teki tiskipöydällä eikä roskakorissa. Tänään herätessäni löysin sohvalta jättioksennukset (HYVÄÄ huomenta minulle!) ja nyt sitten teen kotitestiä siitä, miten kemiallisesti pestävä sohvan irtopäällinen kestää 30 asteen konepesua. Olisi pitänyt ostovaiheessa päätyä sittenkin niihin konepestäviin vaihtoehtoihin...!

Onneksi Ilopilleri Ilo pitää whippetien mainetta yllä omistajansa silmissä tekemällä kaiken oikein ja olemalla hirveän järkevä kaikessa. 

Eilen omistaja oli aamusta asti järjestämässä Musti ja Mirri areenaa muiden Kuopion seudun kaverikoiraohjaajien kanssa. Neuletakille sanoin heti alkuunsa hyvästi, koska hikeä pukkasi isoja A-esteitä ja puuaitoja siirrellessä kehien tieltä pois. Aiheena oli siis match show ja paikalle odotettiin vajaata 200 koiraa! Allekirjoittaneen oli tarkoitus toimia kehäsihteerinä ja jokapaikan höylänä. Olin kyllä sanonut: "Joo..." kysymykseen varatuomarin paikasta. Kukaan ei kuitenkaan ollut perumassa tuloaan, joten vielä klo 09:10 sain olla rennoin mielin tekemässä fyysistä suoritusta kehienrakennuksessa. 09:40 pienten pentujen kehään laitetun tuomarin nimen kävi joku vaihtamassa ja paikalle oli ilmestynyt:

a p u v a

Jooo-o, olin luvannut, mutta ei tässä näin pitänyt käydä. En oikeasti ole koskaan arvostellut ketään missään mätsärissä ja mietin, että minuahan pidetään ihan pellenä. melkein 24-vuotias tyttö arvostelemassa mätsärikehää. No ajatusteni sekamelskan keskellä, juuri kun apina paukutti päässäni lautasia yhteen.. Pitikin siirtyä ensimmäiseen koetukseen lapsi & koira -kehään toisen tuomarin kanssa. Sen kaaoksen jälkeen sain ajatukseni oikeille raiteille: Ihan virallisissakin näyttelyissä sille kaverille annetaan sijoituksia tuntemattoman tyypin sijasta ja tuomarilla on valta valita omaa silmäänsä miellyttävä koira parhaaksi. Mätsäreissä ei arvostella koiraa ulkomuodollisesti rotumääriltemään pohjaten, koska tuomaritkin ovat useimmiten amatöörejä. Toki kauniit liikkeet ja ääriviivat kiinnittävät tuomarin huomion (monesti Unin kohdalla tehty havainto!), mutta paljon vaikuttaa se, millainen suhde koiralla ja omistajallaan on. Se kyllä näkyy ja kauas. 

Lähdin siis siltä pohjalta, että (kuten mätsäreissä kuuluukin) kiinnitän huomioni omistajan ja koiran yhteistyöhön ja erityisesti siihen, että kehässä pidetään hauskaa ja haetaan alle vuosikkaille koirille hyviä positiivisia kokemuksia. Minun kehässäni oli hurjat 54 koiraa eli 27 paria arvioitavana. Joidenkin parien kohdalla oli aivan uskomattoman vaikeaa päättää, kumpi ansaitsee punaisen nauhan. Olisin rehellisesti sanottuna halunnut jakaa sen muutaman kerran molemmille koirille. Sitten taas oli niitä pareja, joille olisin voinut antaa sinisen molemmille. Hurjan moni oli kehässä turhan tosissaan ja purki turhautuneisuuttaan koiraan. 

Sitten asia objektiivisuus. Kehässä oli siis tuttuja ihmisiä tuttuine koirineen. Miten heittää silmät ja pää tasapuoliselle kannalle, kun edessä seisotetaan ihanaa ja omaan silmään erittäin kaunista koiraa sekä toista vähemmän miellyttävää, mutta esimerkiksi omistajansa kanssa hyvin toimivaa koiraa. Henkilökohtaisesti en tykkään kuolaavista, mulkosilmäisistä, liian karvaisista, lyttynokkaisista tai liian vilkkaista koirista. Eli tottakai mieltymykseni oli vinttikoiramainen ulkomuoto ja arvostin sporttisia koiria. Muutaman kerran pöydällä oli niin lihava koira, että minun teki pahaa tunnustella sen luustoa ja välillä koiralla oli niiin paljon turkkia, etten löytänyt koiraa karvan alta.

Oikeastaan kaikki sijoittamani viisi punaista ja viisi sinistä koiraa jäivät mieleeni heti ensimmäisistä hetkistä, kun näin ne edessäni. Yksi sinisten viidestä parhaasta oli Kooikerhondje, (miten hitossa jollakin koirarodulla pitää olla noin vaikea nimi?) joka oli vasta puolivuotias ja ihan ekoja kertoja missään tapahtumassa. Koiraa jännitti ensin aivan kauheasti, kun omistaja nosti sen pöydälle. Pentu makasi kilpikonna-asennossa mulkoillen ympärilleen. Annoin sille käteni haisteltavaksi ja kehotin omistajaa tarjoamaan koiralle namia ja yksissä tuumin kehuimme pentua hirveästi, kun se alkoi nousta jaloilleen. Pienen hetken kuluttua sain tarkistaa reippaalta koiralta hampaat ja kokeilla sen kropan läpi ilman pienintäkään epäluuloista katsetta tai elettä olemuksessa. Omistaja oli nuorehko tyttö ja minua kosketti se, miten molemmat voittivat pelkonsa ja yhteisellä luottamuksella selvisivät kunnialla koetuksesta. Tyttö ei alkanut hermoilla tilanteessa, jossa selvästi jännitti vaan tuki koiraansa ja rohkaisi samalla itseään. Pentu ei välttämättä malttanut vielä seisoa hienosti sinisten kehässä, mutta silti nappasin sen sieltä jatkoon. Se oli jäänyt mieleeni. 

Muutamia juuri rabiesrokotteen karanteeniajan ylittäneitä pikkupentuja esiintyi kehässä myös ja toiset olivat aivan uskomattoman rauhallisia, reippaita ja iloisia! Sinisten kehässä sijoitin ensimmäiseksi staffin, jolle jouduin antamaan sinisen nauhan, koska kahta punaista en voinut jakaa ja toinen koira oli hiuksen hienolla erolla parempi. Tämä staffi meni parikilpailussaan ensimmäisen juoksukierroksen enemmän laukaten, kuin ravaten.. mutta tsemppasi omistajansa kanssa pöydällä ja meni yksilöarvostelussa kaunista ravia omistajaansa luottaen. Koira oli myös ystävällinen ihmisille ja toisille koirille ja se oli rauhallisen luottavaisin mielin kehässä. 

Punaisten viidestä parhaasta otin itse kuvatkin:

1.palkinto meni whippet Miolle, joka miellytti lopulta myös muiden tuomareiden silmää sen verran paljon, että se oli BIS 1! :) Kaunisliikkeinen ja rauhallisesti esiintyvä pentu. 

2.palkinto kääpiöpinserille. Koirakon yhteistyö oli saumatonta, pikkukoira viihtyi kehässä omistajansa kanssa ja se osasi käyttäytyä pinseriksi aivan upeasti! Se ei haukkut kertaakaan muille koirille, vaan keskittyi täysin tekemiseensä ja oli pöydällä kuin olisi tehnyt sitä aina. Hieno yksilö ja hieno yhteistyö. 

3. palkinto meni lhasa apsolle, joka jäin mieleeni heti alusta. Malliesimerkki toimivasta luottamussuhteesta ja yhteistyöstä!

4. Palkinto rauhallisesti esiintyneelle keskarivillakoiralle, joka puolivuotiaaksi villikseksi jaksoi todella hyvin pitkän esiitymisen.

5. Palkinto meni vauvabretagnelle. Ihana pikkupoika oli vasta aivan pentu, alle viisikuinen. Se esiintyi aivan mallikkaasti ja hallitsi ison kroppansa hauskalla tavalla ja sitä käsiteltiin hellästi ja rakkaudella. Se oli myös hyväkuntoinen ja lihaksikas. 

Tuomarointi oli loppuunsa todella hauskaa puuhaa, vaikkakin olin kuolemanväsynyt seisottuani kolme tuntia juoksuttamassa ja käsittelemässä erilaisia koiria. Vaikka mieli olisi tehnyt, ei aivoja voinut heittää narikkaan :D Nyt on saanut tämä koiraharrastaja kokeilla maasto- sekä mätsärituomarointia ja voinpa sanoa, että arvostus molempia lajeja arvosteleviin on kasvanut roimasti. Ei ole helppoa hommaa, ei.