Mei voitti elokuun lopulla Pohojanmaalla toisen kerran suomenmestaruuden. Se juoksi 13.kisansa ja voitti 12.kerran. Jos poikkeus vahvistaa säännön niin voidaanko jo sanoa, että oikeastaan Mei on mahdoton voittaa. Virossa voitto vietiin siltä tuomaripelillä, mutta juoksemalla sitä ei ole vielä kukaan voittanut.
Vaan eiköhän sekin päivä vielä koita, finaalissa Mei nimittäin jo lähes oikoi, ennakoi ainakin reilusti. Eli ei se enää ole tarpeeksi tyhmä juostakseen täysin orjallisesti vieheen jälkiä.
Tällä kaudella tuskin mennään enää muualle kuin Hailuotoon ja katsoo nyt mitä ensi kaudella, en oikein ehkä raaski enää 7-vuotiasta isoa koiraa kovin usein niin rankkaan tehtävään laittaa, mitä maastopupun kiinniottaminen on. Palautuminen ja valmistautuminen on nyt jo ihan erilaista kuin nuorena. Haluaisin sen kuitenkin ehjänä eläkkeelle, kun se vielä sitä on. Mutta on se kyllä ollut huima juoksija. Jännä nähdä, miten paljon Nippu pystyy Mein saappaita täyttämään, yllättävän ketterästi se kyllä pellolla perässä vetää ja juoksuttaa itse Memmua suolla niin ettei Mei saa sitä kiinni. Ensi kaudella sitten Nipun vuoro.
No sitten tämä Häsä. Huonon onnen Häsä. Vuosi sitten ei kukaan osannut sanoa, kuntoutuuko Häsä edes normaalia irtijuoksua kestäväksi, oikeastaan tapaturmayönä ei osattu vielä sanoa pystyykö se kävelemään normaalisti. Kuntouduttiin, ehdittiin yhteen kisaan ja alkoi kiima. Kiimasta palauduttiin rauhassa, sitten venähti varvas.
Mutta nyt Häsä oli kunnossa, joten uskaltauduin ilmoittamaan sen maastoihin. Halusin nähdä, vieläkö se pieni lohikäärme nousee koirasta esiin, mikä siinä näkyi vuosi sitten maastoharkoissa Hyvinkäällä. Helsingissä oli kv-maastot ja kun oli ollut sopivan sateista, tiesin ettei pelto olisi pohjaltaan liian kova . Odotuksina oli tasan ja ainoastaan ehjä koira pellolta takaisin, niin paljon vastoinkäymisiä meillä on ollut eikä Häsän kanssa ole samanlaisia menestymistavoitteita kuin muiden. Se on jo oman elämänsä voittaja.
No, ihana rauhallinen Häsä, ”mikä siinä on vikana?”, istuu rauhassa eläinlääkärijonossa, vaikka aidan takana aloitetaan jo kilpailuvedot. Oman vuoron koittaessa se on ensin menossa kaikista radan porteista joihinkin lähtökoppeihin, mutta sitten se bongaa maastovieheen. Sen jälkeen jotain tapahtui ja se horroksessa ollut lohikäärme puhalsi ensimmäiset savut. Mikä keskittyminen.
Ekassa mutkassa multa lensi, kun Häsä käänsi siihen. Joka vieheen liikkeeseen Häsä reagoi nostamalla korvia, se teki hurjan tarkkaa työtä. Vieheelle kunnon tappo ja aivan raivopäinen repiminen ja taistelu. Tätä siltä ei näe radalla. Olin niin onnellinen, että se pieni lohikäärme oli siellä vielä ja se pääsi nyt esille. Tähän Häsä on luotu. Tässä se loistaa ja on ”aidoimmillaan”. Ravijoella kauden alussa Häsän meno oli kyllä hienoa, mutta ehkä se ei vielä ollut täydellisessä tikissään tai sitten samana iltana alkanut kiima jo sekoitti sen päätä. Mutta nyt se näytti minulle sitä, minkä näin sen tekemisestä ihan vauvana. Se vietikkyys ja sinnikkyys, se palo silmissä.
Olin niin onnellinen. Varvas ei ollut mennyt miksikään, lapa oli kunnossa ja koira täynnä onnea. Sitten putosi leuka, kun näin tulokset ja Häsä oli neljäntenä pisteillä 242. Narttuja starttasi 36. Voi mikä superpaviaani.
No sitten tämä Häsä. Huonon onnen Häsä. Vuosi sitten ei kukaan osannut sanoa, kuntoutuuko Häsä edes normaalia irtijuoksua kestäväksi, oikeastaan tapaturmayönä ei osattu vielä sanoa pystyykö se kävelemään normaalisti. Kuntouduttiin, ehdittiin yhteen kisaan ja alkoi kiima. Kiimasta palauduttiin rauhassa, sitten venähti varvas.
Mutta nyt Häsä oli kunnossa, joten uskaltauduin ilmoittamaan sen maastoihin. Halusin nähdä, vieläkö se pieni lohikäärme nousee koirasta esiin, mikä siinä näkyi vuosi sitten maastoharkoissa Hyvinkäällä. Helsingissä oli kv-maastot ja kun oli ollut sopivan sateista, tiesin ettei pelto olisi pohjaltaan liian kova . Odotuksina oli tasan ja ainoastaan ehjä koira pellolta takaisin, niin paljon vastoinkäymisiä meillä on ollut eikä Häsän kanssa ole samanlaisia menestymistavoitteita kuin muiden. Se on jo oman elämänsä voittaja.
No, ihana rauhallinen Häsä, ”mikä siinä on vikana?”, istuu rauhassa eläinlääkärijonossa, vaikka aidan takana aloitetaan jo kilpailuvedot. Oman vuoron koittaessa se on ensin menossa kaikista radan porteista joihinkin lähtökoppeihin, mutta sitten se bongaa maastovieheen. Sen jälkeen jotain tapahtui ja se horroksessa ollut lohikäärme puhalsi ensimmäiset savut. Mikä keskittyminen.
Olin niin onnellinen. Varvas ei ollut mennyt miksikään, lapa oli kunnossa ja koira täynnä onnea. Sitten putosi leuka, kun näin tulokset ja Häsä oli neljäntenä pisteillä 242. Narttuja starttasi 36. Voi mikä superpaviaani.
Olin pitkän jäädyttelylenkin jälkeen buffassa hommissa palkintojenjakoa odotellessa ja välillä kävin katsomassa löytyykö kilpakirjaa laatikosta, jonne laitettiin kaikkien kirjat seitsemännestä sijasta taaksepäin. Kuusi parasta sai palkintonsa vasta podiumilla. Ei löytynyt kirjaa, eli ehjänä pysymisen lisäksi Häsä oli tehnyt huikean suorituksen ja pysynyt kuuden parhaan nartun joukossa.
No, kun whippetnartut viimein palkittiin meni koko keissi vähän sumussa, koska Häsän nimeä ei vain kuulu. Kun kolmanneksi tullut kutsuttiin pallille, olin aivan äimänä että hitto vie Häsä saa täältä mukaansa myös kv-kokeissa jaettavat cacilin tai vara-cacilin.
Mutta siis, lopulta Häsän nimi sanottiin ihan viimeisenä. Se voitti nartut, se sai cacilin, se sai sertin, se oli kennelpiirinmestari ja Helsingin vinttikoirakerhon mestari. Minun pikku-Matti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti