Iiiiihanat iit!

Ekana tuoreita kuvia:

Kauniisti kehittyvä Pami 15 viikkoa.

Treffattiin Ilon poikia Håkania ja Väiskiä, kyllä ne ovat edelleen niin hurjan rakkaita minulle ja on niiin ihanaa, että pääsen näkemään niitä. Håkania nähdään vähintään kerran viikossa, kun se asuu tuossa lähellä, mutta Väiskiäkin on nähty jo kolme kertaa pentulaatikosta lähdön jälkeen. Tyttösiä pitäisi päästä myös moikkaamaan pian, on ihan hirveä ikävä niitäkin! Kuvat poikien treffeiltä on ottanut Minna.

Mammakin halusi päästä poseeraushommiin.

ONNI!

Väiski-muru 15 viikkoa.

Ja Håkan-rakas 15 viikkoa.

Ihana Mida 15 viikkoa.

Täydelliset pennut. 

Lupasin kirjoittaa tarkemman raportin pentuprojektista, tässä se tulee.

Unelmieni täyttymys, maailman täydellisin Ilo syntyi ja olimme jo aikaisemmin puhuneet, että se tulisi minulle sijoitukseen ja sitä käytettäisiin sitten tulevaisuudessa jalostukseen, jos terveysasiat olisivat kunnossa. Tavallisesti sijoituskodin ei tarvitse huolehtia mistään pennutukseen liittyvistä asioista, jos ei halua. Minä kuitenkin halusin tarkoituksellisesti osallistua kaikkeen, mitä pentuprosessiin liittyi. Sain olla valitsemassa urosta yhdessä kasvattajan kanssa siinä määrin, että halusin sen näyttävän whippetille. Tarkoitus oli, että uros toisi yhdistelmälle nopeutta, mutta Zeke oli myös ulkomuodollisesti mukiin menevä ja sen edellisen pentueen jälkeläiset olivat nättejä juoksijawhippetejä. Olin ollut aikeissa lähteä mukaan myös astutusreissulle. Kun juoksut alkoivat odotettua aikaisemmin, eikä Teemu saanut työkuvioita järjestettyä niin pikaisella aikataululla, jouduinkin toden totta lähtemään astutusreissulle. En vaan ollut ikinä aiemmin osallistunut kyseessä olevaan hommaan. 

Mitkä proget, mikä eu-passi, mitkä madotusleimat, majoitus Ruotsista, google maps, uroksen omistajan yhteystiedot.. Uusia asioita tipahti ryminällä selvitettäväksi ja niin sitä lähdettiin Ruotsiin. Ilon ja Zeken ensitapaaminen sujui aivan loistavasti ja siitä eteenpäin jokainen askel pentuprojektissa on sujunutkin juuri niinkuin on pitänytkin. Ilo ja Zeke tekivät tuttavuutta toisiinsa ja leikkisä Ilo olisi halunnut varmaankin ensin vähän lämmitellä juoksuttamalla Zekeä pitkin pihanurmikoita. Astutus sujui ongelmitta, koirat olivat vartin nalkissa ja that's it. Seuraavana päivänä homma uusiksi ja sitäkään vähää aikaa ei käytetty enää tutusteluun, molemmat tiesivät mikä oli homman nimi ja pari minuttia tapaamisen jälkeen oltiin nalkissa .

Ilo oli heti astutuksen jälkeen harvinaisen "tiine". Ja ultraviikolla se ei syönyt juuri mitään, pentujahan siellä masussa kölli. "viisi ainakin, voi olla yllärikuudes." Koko heinäkuun Ilo raastoi omistajan hermoja olemalla äärettömän nirso aterioimisensa suhteen. Muuten se oli tyynen rauhallinen ja iloinen oma itsensä. 

Elokuu koitti ja muutettiin maalle rakentelemaan pentupesää. Halusin ja sain siis kasvattaa pennut itse, vaikka sijoituskodin ei tarvitse tehdä sitäkään. Mietittiin, käyttääkö Ilo röntgenissä, kun mennään maalle synnytyspuuhiin ja sieltä on vähän matkaa eläinlääkäriin. Ei kuitenkaan käytetty, ja hyvä niin, koska Nopsa syntyi sen kolme tuntia muita myöhemmin. Minä hermoheikkona ja hyvin kärsimättömänä ihmisenä en olisi varmasti pystynyt odottelemaan kuudennen pennun maailmaan saapumista niin kauan. Niin kamala oli viimeinen tiineysviikkokin, kun Ilo venytti synnytyksensä sinne vuorokaudelle 65-66. Ilo itse oli hyvin rauhallinen koko ajan ja varmaan vain naureskeli malttamattomalle omistajalle.  

Kun synnytys viimein alkoi, oli ensimmäinen pentu Väiski tulossa takajalat edellä. Pennun maailmaan saaminen tuntui kestävän liian kauan ja olin aika varma, että ei se elossa sieltä tule. (Minä olin aikaisemmin nähnyt vain yhden synnytyksen, jolloin itse Ilo saapui maailmaan eli en puhunut kokemuksella..). Kun pentu sitten syntyi Ilon pienen vaikerruksen saattelemana ja Lotan vetoavulla, purskahdettiin onnenkyyneliin. Helpotus oli sanoinkuvailematon. Viikko oli mennyt tätä hetkeä odotellessa ja jännittäessä ja siinä se eka pentu nyt oli! Ja se oli vahvasti elossa ja virkeä, näytti ihan pojalle. Ja helvetin iso. Olin nähnyt normaalikokoiset Ilon ja sisaruksensa vastasyntyneitä, mutta huomasin heti Väiskin olevan huomattavasti niitä isompi. Ja ylläri oli aikamoinen, kun se vaa'alle laskettiin. 379g! Väiski ryömi itse tissille ja seuraavaa pentua pukkasi. Sai Ilo Hurriakin ponnistella pihalle ihan tosissaan, ja perhana. Se oli vielä edellistä isompi, 382g. Kolmas pentu, Håkan, ähistettiin ulos, ja ei hitto.. 391g. Kaikki pojan perhanat puskivat ulos takakoivet edellä ja olivat vielä tosi isojakin. Ja kaikki brindlejä. Minna sai kauan odottamansa pojan, Zeken omistajien ystävät saivat pennun ja Joensuuhunkin oli luvassa pentu-uutisia. Olisi poikia voinut tulla enemmänkin, mukavia koteja oli tarjolla useammallekin. Sitten luiskahti kaaressa ulos yksivärinen Pami ja pieneltä tuntui poikien jälkeen, vaikka painoi sekin 305g! Pikku Pami meinasi jäädä poikien jalkoihin ja sille sai itse vähän raivata tilaa tissiltä ekan päivän. Sitten se oppi järkevän taktiikan ja oli syömässä aina silloin, kun muut nukkui. :) 

Viidentenä plussapallona pomppasi Mida, terhakka ja vahvatahtoinen 351g painoinen brindle typykkä. Siinä niiden luultiin olevan. Lämmin, suuri onnentunne oli vallannut kaikki synnytyksessä osallisena olleet ja siinä ne tuhisivat. Pienet, maailman hienoimmat whippetlapset! Istuin kahvikuppi kädessä tunti tolkulla pentulaatikossa vain tuijottaen pieniä ihmeitä, kunnes lapsivettä lensi kaaressa laatikon seinälle ja Ruuti tuli räjähtävällä vauhdilla ulos synnytyskanavasta. Jaahas, että silleen. Pentu vaa'alle: 358g. Sinne se rynnisti tissille muiden yli ja rupesi syömään. 

Ekat viikot Ilo piti pennuista huolen ja ihmisten tarvitsi vain vaihtaa pennuille puhtaita alusia. Ne myös nukkuivat suurimman osan ajasta. Kynsiä tämä kynsifriikki alkoi leikellä pennuilta muutaman päivän iästä alkaen muutaman päivän välein ja mukavat töpökynnet kaikille pennuille jäikin. Syliteltiin ja käsiteltiin niitä muutenkin, suukkoja ne saivat tuhansia! Ilo oli aivan loistava äitikoira ja selvästi haltioissaan siitä, että pääsi toteuttamaan hoivaviettiään. Ekan ja toisen viikon Ilo vietti hyvin tiiviisti pentulaatikossa. Sitten se halusi lähteä jo pienille ulkoiluille ja kolmen viikon jälkeen se kaipasi kovasti ulos muiden kanssa, mutta aina heti ulkoilun jälkeen syöksyi pentulaatikkoon ja pysyi siellä. Minun ja muiden läheisten ihmisten Ilo antoi hoitaa pentuja luottavaisesti, mutta esimerkiksi mummoani Ilo kyyläsi tosi tarkkaan, kun hän kävi katsomassa pariviikkoisia pentuja. (Mummo asuu maalla seinän takana ja on Ilolle kyllä hyvin tuttu.) Kasvattaja, Sonja, Laura ja muut Ilolle hyvin rakkaat ensimmäisten viikkojen aikana käyneet ihmiset saivat käsitellä pentuja. Pennut olivat vajaa kolmeviikkoisia, kun mummolla kyläili sukulaisia, oikein koirarakkaita ihmisiä jotka pyysivät päästä katsomaan pentuja. Ilo tutustui mummon puolella sukulaisiin muutaman päivän ajan ja heidän lähtöpäivänään kokeiltiin varovasti, mitä mieltä Ilo olisi, jos he kurkkaisivat pentuja keittiön ovelta. Ei se Ilolle sopinut ollenkaan, se murisi hyvin selkeästi ilmoittaen, että lähemmäs ei ole asiaa.  

Kun pennut täyttivät kolme viikkoa, alkoi niiden vieraana lappaa ihmisiä ja ne pääsivät tutustumaan myös muihin koiriin, kuten porukoiden Mokka-heeleriin. Ilo oli antanut Bean käydä katsomassa pentuja jo viikon ikäisinä, Uniin ja Meihin se ei vielä luottanut ja murisi ne kauemmaksi. Kun pennut olivat vajaan parin viikon ikäisiä, antoi Ilo myös Unin ja Mein käydä pentuja haistelemassa. 

Reilun kahden viikon iässä pennut alkoivat maistella jo kiinteää ruokaa yhdessä ahneen mamman kanssa. Ilo oli siis todellakin synnytyksen jälkeen alkanut syömään! Ja hitto se söi kuin hevonen, se ruuan kulutus oli aivan hullua. Kun pennut alkoivat syödä kiinteää ja tarpeidenteko lisääntyi, alkoivat ne kolmeviikkoisena ulkoilla ahkerasti. Maito oli kuitenkin edelleen pääasiallinen ravinto ja Ilokin oikein ahkerasti halusi vielä siivota kaikki pentujen jäljet, myös ulkoa. Ja emokoira muuten haisee aivan hirveälle, kun se putsaa pentujen pissat ja kakat. Huh huh. Ilo kun vielä on järjetön pusuttelija ihmisillekin, piti pidätellä oksennusta, kun se yllätti oikein limaisella kakanhajuisella suukkoryntäyksellä. 

Neliviikkoisena pennut eivät enää nukkuneet niin paljoa, ja ne heräsivät huutamaan ja leikkimään pitkin yötä. Eihän siinä, jos on oikein sikeäuninen. Minä en ole, vaikka nukuin toisessa päässä taloa. Neljännellä viikolla pennut riehuivat päivän pienillä torkuilla, nukkuivat illalla 18-21 ja aloittivat kauhean iltavillin 21-23 tai jopa klo 24 asti. Ne olivat ihan riivattuja ja meno vain yltyi. Yöllä ne heräsivät klo 2, klo 4 ja klo 6. Sitten ne taas nukkuivat aamupäivän. Onneksi tätä kesti vain reilun viikon, sitten ne heräsivät enää kerran yössä ja lopulta nukkuivat kuuteen asti. Ulos ne halusivat heti ensimmäisenä aamulla ja siellä viipottivat tarpeillaan. Ulkona juostiin muutenkin toooosi usein ja hyvin oppivat tekemään tarpeitaan sinne. Mida ja Ruuti oppivat pyytämään ulos ja muutkin pennut osasivat välillä mennä ulko-ovelle huutamaan, kun isompi hätä iski. Siivouksissa pääsin siis aika helpolla, aamuisin lattian sai tietenkin luututa, koska siihen tuli yön aikana valtavasti pissaa. Kakkoja ei juurikaan tarvinnut siivota sisältä, ne tehtiin pääsääntöisesti ulos. 

Vieheleikkejä aloiteltiin neliviikkoisena ja esimerkiksi Mida oli aivan pro jo silloin. En voinut uskoa silmiäni, miten niin pieni pentu pystyi hahmottamaan ympäristöään niin hyvin. Luonteet näkyivät selkeästi. Ruuti oli tuumailija, se pyöri mielellään muiden pentujen kanssa ja nukkui enemmän kuin muut. Mida oli aivan liian viisas pentu, se oli pieni aikuinen. Se tuijotteli silmiin ja istui vieressä sohvalla. Väiski oli riiviö, aivan kauhea riiviö, se repi housuja ja roikkui niissä aina, puri naamaa.. Väsyneenä se oli kuitenkin äärettömän suloinen. Håkan oli oman tiensä kulkija, hymyileväinen pieni mies. Se nukkui mielellään eteisessä kenkien päällä ja vaelsi ulkona tutkien maailmaa itsekseen. Pami oli Håkanin mukana paljon, niille mieluisaa oli kukkapenkin multien kaivelu, kengät ja omissa oloissa nukkuminen. Hurri oli hurjan vahvatahtoinen ja kovaääninen, se ei tyytynyt sellaiseen, mikä sitä ei kiinnostanut. Se ei hetkahtanut mistään. Kukaan pennuista ei enää neljän viikon jälkeen viihtynyt portin takana pentuhuoneessa vaan huutokuorolla vaadittiin pääsyä koko alakertaan. Muutamana aamuna heräsin outoon hiljaisuuteen, kun pennut olivat jollakin ilveellä saaneet portin auki (tai sitten Ilo oli hypätessään siitä yli avannut vahingossa säpin, Ilo siis kävi nukkumassa yläkerrassa meidän kanssa ja hyppi portin yli tarvittaessa imettämään pentujaan.) ja ne löytyivät nukkumasta olkkarin matolta. Mida oli myös aikamoinen houdini, se oli useampana aamuna yksin olkkarin sohvalla koisimassa.  

Autoajelua harjoiteltiin paljon ja aika esimerkillisiä matkustelijoita pennut olivatkin, Ruuti huusi ekalla reissulla hetken. Pami nukkuin kuin tukki. Päiväkodilla käytiin vierailemassa, samalla tutustuttiin autoihin ja kaupunkioloihin, sekä kerrostaloon. 

Vieläkin jaksan ihmetellä, miten hyvin kaikki sujui. Astutus sujui luonnollisesti ja hyvin, samoin synnytys. Kaikki pennut olivat terveitä, ei syntynyt epämuodostuneita tai kuolleita pentuja, kenelläkään ei ollut häntämutkia tai kitalakihalkioita. Pojille tuli kaikille kivekset ja kaikki pennut ovat aivan mahdottoman reippaita ja ihanaluonteisia. Kaikki saivat mitä parhaimmat, yhteyttä pitävät kodit. Voisiko enempää toivoakaan? Pennut ovat kehittyneet hienosti ja niitä on viety eteenpäin oikealla tavalla jokaista kuonoa. Ja ilmat, nekin suosivat! Koko elokuun loppu ja syyskuu, miten lämpimiä ja aurinkoisia päiviä. Pennut saivat ensimmäiset ulkoilukokemuksensa ihanassa ja lämpimässä syyssäässä, pääsivät tutkimaan rauhallisessa ympäristössä maailmaa.  

Kun pennut lähtivät omiin koteihinsa, oli olo helpottunut, mutta surullinen. Ihanan raskasta aikaa on kasvattaa laumallinen koiranpentuja. Oli hienoa nähdä niiden huima kehitys pienistä marsuista pieniksi whippeteiksi ja antaa niiden elämän ensimmäisille elinviikoille mahdollisimman hyvät puitteet. Vaikka pentuviikkojen jälkeen takki oli tyhjä, niin se vaan nopeasti aika kultaa muistot... Kyllähän tuo nyt jo tuntuu, että hommaan voisi ryhtyä uudestaan vielä joskus. Ilo oli mitä parhain äitikoira, se teki loistavaa työtä pentujen kanssa, mikä helpotti ihmisten työtä hurjan paljon. Ja mikä hauskinta, se on edelleenkin niitä nähdessään aivan hurjan innoissaan! :) 

Vaikka kisat jäi vähille viime kesänä, oli silti aivan ihana kesä ja syksy. Yhtä suurta kokemusta rikkaampana kohti ensi kautta ja pentujen harjoittelukesää.